We are in deep shit, and we know it!

Oikeus aborttiin vai oikeus perheeseen?

Laaja-alaista pohdiskelua vaikeasta kysymyksestä.

Timo Soinin oivallus aborttien kieltämisestä (mm. Suomen kuvalehti 11/2008) on herättänyt valtaisaa keskustelua. Jopa niin, että useita aiheesta kirjoitettuja blogimerkintöjä on kokonaan poistettu. Onko abortti liian kuuma peruna suomalaiseen keskustelukulttuuriin vai onko "netti" vain väärä alusta moiselle keskustelulle? Kasvottomuushan nostattaa yleensä pidäkkeettömämpää raivoa, kuin kasvokkain asioista tuttujen kesken pohdinta koskaan.

Yritän kuitenkin avata tätä vaikeaa aihetta niiltä osin, kuin se on oman ajatteluni rajoissa mahdollista.

Pakanana uskon, että elämä voi parhaiten rajattuna. Kuolema elämää rajoittavana tekijänä on myös kaiken elämän mahdollistaja - elleivät toiset kuolisi, toiset eivät koskaan voisi syntyä ja elää. Tämän tietää jokainen puutarhaansa kitkenyt ihminen. Joskus porkkanapenkki on harvennettava, vaikka kuinka harmittaisi - muuten kaikki porkkanat jäävät onnettoman pieniksi.

On vaikea kuvitella, että yksikään nainen joutuisi kohtaamaan henkilökohtaisempaa ja vaikeampaa haastetta, kuin päättää kuinka toimia suunnittelemattoman raskauden sattuessa. Jos valinnanvapauden tässä tilanteessa poistaa, kuten Soini ehdotti, kieltää samalla naisen oikeuden omaan ruumiinseensa ja omasta elämästään päättämiseen. Kieltää sekä oikeuden luopua äitiydestä silloin, kun ei siihen kykene, mutta yhtä vahvasti kieltää oikeuden ryhtyä äidiksi. Pakotettu äitiys ei ole sama, kuin omasta vapaasta tahdosta syttyvä rakkaus lasta kohtaan. Ja vasta voidessaan halutessaan kieltäytyä, voi myös halutessaan todella sanoa kyllä.

Mikään pakanuuden eri haara ei tarkalleen ilmoita milloin sielu asettuu ihmiseen. Myös tuntemieni äitien kesken kokemukset vaihtelevat laajasti - toiset ovat tunteneet lapsensa jo ennen hedelmöittymisen hetkeä. Toiset arvelevat kohdanneensa lapsensa läsnäolon vasta synnytyspolttojen alkaessa. Ja vanhakantainen suomalainen traditio esittää, että sielu asettuu lapseen ensimmäisten hampaiden puhjetessa, jolloin oli tapana antaa lapselle nimi ja siten olemassa olo yhteisössä.

Toisaalta keskustellessamme tästä aiheesta wicca.fi:n foorumilla kohtasin tyystin uuden ajatuksen. Eräs kanssakirjoittajista ilmoitti vastustavansa kevytmielisesti tehtyä aborttia oltuaan hoitajana länsä operaatioissa. Hän kertoi individualistisen ajatuksensa valinnanvapaudesta ja elämättömästä elämästä kuihtuneen näkyyn abortoidusta sikiöstä.

Yhteiskunnallinen lisääntymisen patologisointi - lapsen saamisen esittäminen elämän loppuna ja ikuisena ikeenä harteilla on minusta monin verroin vaarallisempaa, kuin se, että yhteiskunnassamme vallitsee mahdollisuus valita.

Feministinen liike onkin alkanut puhua oikeudesta äitiyteen ja vanhemmuuteen. Monesti asenteet ja vaatimukset nimittäin tuntuvat ihan hurjilta - kuin vanhemmuus olisi vain niitä varten, joiden koko elämä on jo valmis - koulut käyty, vakityö, elämä järjestyksessä. Ei äitiys ole kiinni puhtaasti näistä maallisista asioista, vaan täysjärkinen ihminen kyllä selviytyy myös lasten ja opintojen ja vähän keskeneräisemmänkin elämän kanssa. Täytyy olla lupa ryhtyä äidiksi silloin kun se itselle sopii, ei vain silloin, kun yhteiskunta antaa siihen luvan tai lähipiiri hyväksyntänsä.

Tämän sanottuani totean heti perään, että vastuullisuus mielestäni tarkoittaa sitä, että pystyy arvioimaan oman kykynsä ja mahdollisuutensa tarjota mielekäs elämä lapselle. Raskaudessa tai sen keskeyttämisessä ei koskaan ole kyse pelkästään fyysisestä toimenpiteestä, eikä velvollisuus oman lapsensa suhteen koskaan voi päättyä mihinkään taianomaiseen vuoteen. Kyse on aina kokonaisesta elämästä ja yhtä hyvin äidin oikeudesta omaan ruumiiseensa, kuin lapsen oikeudesta oikeaan äitiin. Jos tietää olevansa haluton tai kyvytön sitoutumaan äitiyteen, on varmasti parempi molemmille osapuolille, että raskaus keskeytetään.

Vähintään yhtä tärkeää olisi yhteiskunnan turvata lapsiperheiden elinehdot. Lapsiperheiden köyhyys kasvaa käsittämätöntä vauhtia. Väitän, että todellinen lääke lisääntyviin abortteihin ei ole niiden kieltäminen, vaan tuntuva korotus lapsilisään sekä heikoimmassa yhteiskunnallisessa asemassa olevien perheiden tukeminen. Vastuullinen äiti ei synnytä lasta, jos on epävarma siitä, missä lapsensa kanssa asuu tai onko lapselle varaa ostaa ruokaa. Abortteja vastustavat voisivat suunnata tarmonsa viisaammin taistelemalla taloudellisesti turvatun lapsuuden puolesta.

Oppiäitini Starhawk kirjoittaa: "An abortion is the death of a possibility. Not all possibilities can come into being--that is the nature of life itself--but we can still allow ourselves to mourn and grieve while upholding absolutely our right to make the choice." Lähde.

Jokainen meistä ymmärtää, ettei terho ole tammi, vaikka se sisältää tammen mahdollisuuden. Samoin alkio ei ole vielä ihminen, tarvitaan kuukausia lämpimässä kohdussa ja sen jälkeen vuosien kasvu muiden ihmisten joukossa, jotta mahdollisuudesta kuoriutuisi todellisuutta.

Toisaalta abortti arkipäiväistyy osittain siksi, että siihen liittyy niin vahva itse valitsemisen ajatus. Ikäänkuin meillä ei olisi lupa surra omaa riittämättömyyttämme, kykenemättömyyttämme äitiyteen. Kohtaamaton suru se usein koteloituu tunteettomuudeksi. On helpompi sanoa itselleen, että "taas sitä mennään, ei tämä mitään, kun ei ne edellisetkään" kuin pysähtyä todella surun äärelle, kohdata oma valintansa kaikkine seurauksineen. Auttaisiko sarja-abortoijaa syyllistämistä enemmän pysähtyminen, lempeys ja läsnäolo, jotka antaisivat tilaa surulle, pettymykselle ja vihallekin? Olen siitä itsepäinen humanisti, että ajattelen lempeyden aina auttavan pakottamista, rankaisemista ja syyllistämistä pidemmälle.

Oma näkökohtani ehkäisyyn ja aborttiin on syntynyt vilpittömästä inhostani väkivaltaa ja pakottamista kohtaan. Vastuullinen ihminen huolehtii, tekee päätöksiä ja seisoo niiden takana. Niin ehkäisyn kuin abortinkin suhteen. Olisi käsittämättömän väärin, ettei abortin mahdollisuutta olisi lainkaan - olisi emotionaalisesti hirvittävää kantaa kehossaan lasta, jota pelkää ja vihaa. Toisaalta, olisi yhtälailla sietämättömällä tavalla väärin pakottaa lääkärit tekemään abortteja omatuntonsa vastaisesti. Avain on siinä, että lakien tulisi turvata yhteiskunta, jossa jokaisella olisi oikeus toimia todellisen tahtonsa mukaisesti, kunhan ei vahingoita muita. Sellainen yhteiskunta, johon lapset ovat tervetulleita, eivät taakka, rasite ja kustannus. Sellainen yhteiskunta, jossa on lupa surra ja myöntää oma keskeneräisyynsä, kuin yrittää pakottautua jonkin itseään suuremman taakan kantajaksi.

Ennakkoluuloisuus on sairaus, homous ei!

Me, puolueidemme nuoret eduskuntavaaliehdokkaat, olemme huolestuneina seuranneet Nuotta-lehden taholta julkaistua homovastaista kampanjaa, jonka taustalla on monta kirkollisverovaroja nauttivaa yhdistystä. Siinä homoseksuaalisuus rinnastetaan murhaan, ja väitetään, että homous on sairaudenomainen tila, josta voi parantua. Homous on Suomen laissa poistettu tautiluokituksesta 1986. Tämä todistaa, että ennakkoluuloista voi parantua. Kaikenlainen syrjintä ikään, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai kansallisuuteen liittyen on yhteiskunnallemme paljon vaarallisempaa, kuin erilaisuus.

Olemme huolestuneena seuranneet, kuinka homoseksuaalisten nuorten itsemurhariski on 3-4 kertaa suurempi kuin heteroiden. Se kertoo omaa surullista tarinaansa siitä, miten käy yhteiskunnan joka ei siedä erilaisuutta. Ihminen on kohdattava ihmisenä. Haluamme olla luomassa aidosti suvaitsevaista ja tasa-arvoista yhteiskuntaa Siihen liittyy sorretun puolustaminen ja oman sydämen äänen kuunteleminen. Sairaus on saada tyydytystä ja hyvää oloa sortamalla toista.

Asenteet ja lainsäädäntö kulkevat käsi kädessä. On ehdottoman tärkeää, että kaikki ihmiset ovat lain edessä tasa-arvoisessa asemassa ja valtio ei syrji kansalaisiaan erilaisuuden perusteella. Sen vuoksi seuraavaan hallitusohjelmaan tulee kirjata tasa-arvoinen avioliittolaki, joka antaa kaikille ihmisille samat oikeudet ja velvollisuudet rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Anssi Kekkonen, Kansanedustajaehdokas, (Kesk.)
Sonja Kekkonen, Kansanedustajaehdokas (SDP)
Johannes Kuhmonen, Kansanedustajaehdokas (Vas.)
Touko Aalto, Kansanedustajaehdokas (Vihr.)
Miska Lamminen, Kansanedustajaehdokas (SKP)

Puoluerajat ylittävä kannanotto, joka julkaistiin Keski-suomalaisessa 28.3.
Kukin kirjoittajista levittää viestiä yhä eteenpäin tahoillaan.

Miksi meillä on nälkää?

Maailmassa parasta aikaa miljardi ihmistä näkee nälkää. Toisin kuin väitetään, tämä ei johdu siitä, etteikö ruokaa riittäisi. Päin vastoin - ruokaa tuotetaan 4 600 kcal päivässä jokaista maapallon asukasta kohti. Vertailun vuoksi, tällainen raskaana oleva järeän kokoinen nainen kuin minä tarvitsee ruokaa noin 2 500 kcal päivässä - noin puolet tuotetusta.

Surullista on, ettei tuosta tuotetusta ruoan määrästä suinkaan kaikki päädy ruokapöytiin. Luulisi, ettei nälkäisen maailman olisi viisasta tuhlata resurssejaan. Kuitenkin sadonkorjuun jälkeinen hävikki on tuosta päiväannoksesta 600 kcal, jakelun ja jalostuksen 800 kcal. Mutta suurin tuhlari on lihaeläinten rehu - se haukkaa nälkäisen lautaselta joka päivä 1700 kcal, mutta tuottaa lihaa vain 500 kcal. Nopealla matematiikalla lihaeläinten pitäminen pitää maailman nälässä ja oma verenhimoisuutemme ruokkii globaalia nälkää. Lihantuotannon rehuksi menevän osuuden ruoantuotannosta ennustetaan kuitenkin vain valitettavasti kasvavan entisestään, kun kehittyvien maiden, kuten Kiinan, ruokavalio muuttuu enemmän lihaa sisältäväksi.

Meillä länsimaissa on vielä ihan oma ongelmamme, jota ei muualla niinkään tunneta. Me heitämme syömäkelpoista ruokaa kaatopaikalle. On järisyttävää, kuinka suuri määrä ruokaa tässäkin maassa on varaa laittaa kaatopaikalle, vaikka jopa omassa maassamme nälkäisiä kyllä riittäisi. Kauppojen roskiin menevään ruokaan olisi vielä helppo puuttua, mutta roskiin pääosa ruoasta päätyy kodeista. Siinä, missä opiskelija kaapii homeet leivän pinnasta ja toivoo parasta, tuntuu elintasomme monen kohdalla siirtyvän suoraan tuhlaukseen - ei edes suun kautta, vaan kaupasta kaappiin ja sieltä roskiksen läpi kaatopaikoille.

On olemassa lukuisia tapoja korjata maailman nälkää. Tärkein olisi tietysti jakaa ruoka tasaisemmin. Jokainen voi kuitenkin myös omalta kohdaltaan vaikuttaa ostamalla vain sen, minkä syö ja välttämällä lihaa. Tärkein kaikista toimenpiteistä on kuitenkin luopua sellaisesta talousjärjestelmästä, missä ruokaa on parempi heittää pois, kuin antaa nälkäisille. Tämän epäkohdan oivaltaminen ei vaadi rakettitiedettä, vaan inhimillistä ajattelua.

Monin paikoin juuri uusliberalismi ja tehomaatalous ovat ratkaisun sijaan tuoneet tullessaan nälän. "Hyödyt ovat kasautuneet harvoille, ihmiskunnan säilymiselle tärkeä luonnonvaraperusta on vaurioitunut pahasti, maatalouden kasvihuonepäästöt ovat kasvaneet valtaviksi ja tehomaatalouden jatkuminen vaarantaa veden, energian ja ruoan saannin ja ilmaston vakauden" raportoi Worldwatch Institute Maailmantila 2011 -kirjassa. Pysyviä muutoksia kohti oikeudenmukaista ja kestävää maailmaa saadaan vain luomalla oikeudenmukainen ja kestävä talousjärjestelmä. Kapitalismi on tuonut meille vain nälkää, tuhoa ja rikkauden kertymistä ihmiskunnan harvojen etuoikeutettujen käsiin.

Yhteistyötä Tikkakoskella.

Palasin juuri Tikkakosken lukion vaalipaneelista.

Paneelissa oli mukana, kuten juontajamme sanoi, kaikki eduskuntapuoleet ja SKP.
Remontoitavan koulun, jonka kellari oli tulvinut niin, että opiskelijoiden kirjat olivat tuhoutuneet, auditorio olikin ensimmäisen tunnin ajan täynnä. Ysi-luokkalaiset joutuvait kuitenkin menemään seuraavalle tunnille puolessa välissä, mutta jäi sali silti puolilleen lukiolaisia.
Kysymykset paneelissa olivat, kuten odotinkin, niitä perusasioita EU:sta ydinvoiman kautta sukupuolineutraaliin avioliittoon. Oli erittäin mukavaa nähdä ja kokea, kun vasemman laidan poliitikot, Vihreiden Touko Aalto, SDP:n Sonja Kekkonen, Vasemmistoliiton Johannes Kuhmonen ja minä, SKP:n Miska Lamminen, puhalsimme yhteen hiileen ja tuimme toinen toisiamme suurimman osan aikaa. Niin sanottu vastustajamme sisälsi Kokoomuksen Leo Urpilaisen, KD:n Asmo Maanselän, sekä Keskustan Petri Toivolan. Puolueettomana puolueena toimi mukavan asiallinen ja järkevä vanhempi naisehdokas Perussuomalaisten Eila Sahala.

Yksi paneelin kuumimmista aiheista oli sukupuolineutraali avioliittolaki, jolloin sain heti alkuun pelata vanhan kunnon Natsi-Kortin pöytään, mainitessani sen, että edellisen kerran Euroopassa rekisteröitiin homoja natsien toimesta (Vaaleanpunaisen Kolmion kantajat, teitä ei unohdeta!)
Tietenkin toisella laidalla sotkettiin tähänkin aiheeseen kirkko mukaan ja minun pitikin muistuttaa, että eduskuntaan tässä pyritään, eikä kirkkovaltuustoon.

Ydinvoiman ja ympäristökriisien tullessa peliin, oli puheenvuoroni aseteltu aina Johanneksen ja Toukon jälkeen, joten aika paljon meni heitä kompatessa. Sanoin kuitenkin, että pohjimmiltaan ympäristön saasteet ja ongelmat johtuvat itsekkäisistä paskiaisista, joille ei mikään riitä. Näinhän tämä on. Jos me kaikki puhallamme yhteen hiileen, voimme parantaa maailman. Valitettavasti on aina väestöä, jotka elävät "Kaikki-Mulle-Heti-Nyt!"-asenteella.
Mutta eiköhän tämä tästä parane. Vasemmalla laidalla on pohjimmiltaan puolue rajat ylittävä lämmin henki ja yhteinen arvomaailma.
Tai näin ainakin tässä paneelissa koin.


Miska

Terveiset Hankasalmen ja Kinnulan paneeleista!

Aurinkoiset terveiset Hankasalmelta!

Viikon lämpimin päivä sujui upeasti Hankasalmen maisemissa, Kuuhankaveden koulussa paneloimassa. Olimme Touko Aallon kanssa liikenteessä linja-autolla, joten pääsimme paikalle hyvissä ajoin - reilun kaksi tuntia ennen paneelin alkua. Ehdimmepä siinä tavata ihmisiä ja nauttia vieraanvaraisuudesta, mistä ehdoton kiitos!

Varsinainen paneeli sujui ilahduttavassa ilmapiirissä - yleisöllä oli runsaasti hyviä ja tarkkanäköisiä kysymyksiä ja panelistit onnistuivat ilmaisemaan eriävät näkökantansa selvästi. Tietysti on vaikea paneloida sellaisten sanavalmiiden ja samansuuntaisilla ajatuksilla varustettujen tovereiden seurassa, kuin demareiden Atte Viinikka ja vassareiden Johannes Kuhmonen - monessa kohtaa pojat ehtivät tyhjentää pajatson, kuten sanotaan, ennen kuin puhevuoro siirtyi minulle saakka.

Toisaalta on hupaisaa huomata, kuinka ihan kaikki eivät paneeleissa malta olla ottamatta esille tuotuja mielipiteitä ja kyseenalaistuksia henkilökohtaisesti. Politiikassa pitäisi kuitenkin oppia perustelemaan kantansa ja esittelemään lähteensä, eikä loukkaantua siitä, ettei ihan kaikkea purematta niellä vain sanojan itsensä vuoksi. Monella muuten kokeneella ihmisellä lieneekin politiikan pelikentillä paljon opettelemista, mikäli aikovat kestää edes toiselle puoliajalle saakka. Kommarina sitä huomaa olevansa aika paksunahkainen ja paatunut erilaisten heittojen, kyseenalaistusten ja kommenttien suhteen - suurimman osan niistä on jo ehtinyt moneen kertaan kuullakin.

Paneelin jälkeen ehdimme hitusen pohdiskella naisten vähyyttä politiikassa ja ehdokkaina. Huomasin jälleen olevani paneelin ainoa nainen, viimeksi Karstulassa meitä oli sentään jopa kaksi kahdeksasta paikalla olevasta panelistista.

Olen ylpeä siitä, että meillä kommareilla on varmasti vaalien naisvaltaisin lista - 14:stä ehdokkaastamme peräti 8 on naisia. Olemme onnistuneet keskuudessamme toimimaan siten, etteivät naiset pelkää asettua näkyville ja alttiiksi. Tosin tämä on vasta puoli voittoa, näin hieno tilanne vallitsee vain meillä Keski-Suomessa. Mietin oman piirimme toiminnan ilmapiiriä ja kannustavuutta. Meillä rohkaistaan, vedetään yhtä köyttä ja osataan sopia asioista. Sellaisessa porukassa, missä se pahin vihollinen ei löydy oman porukan sisältä on mukava tehdä töitä ja sieltä uskaltaa asettua myös ulospäin alttiiksi. Ellei oma porukka pidä puolia ja kannusta, olisin varmasti itse aika haluton mihinkään vastuullisempaan toimeen.

On kuitenkin surullista, jos politiikkaa tehdään laajemmassa mitassa vain puolen väestön voimin. Yhteiskunnassamme on yhä vahvasti sukupuolittuneita ongelmia ja naisten äänen kuuluminen sekä eri puolueiden, että valtakunnan politiikassa olisi valtavan tärkeää. Nuorisovaltuustot ovat usein hyvin nais- tai tyttövaltaisia - miksi nämä nuoret ja selvästi aktiiviset naiset eivät siirry "suureen politiikkaa"? Koetaanko sen toimintamaailma liian karuna ja kovana? Nuorille naisaktiiveille lähetän terveisiksi: "Pysykää kovina ja toiminnassa mukana! Politiikan tekemisen tapa voidaan muuttaa ja se muuttuu, kun politiikassa toimivat ihmiset pitävät kiinni omasta ihmisyydestään."

Mummuisin terveisin

Hanna


Ja Miska jatkaa..

Noniin, Kinnulasta on kotiuduttu!
Koko reissuhan oli alkujaankin monien sattumusten suma, alkaen siitä, että olin unohtanut kokonaan kirjoittaa kyseisen paneelin ylös kalenteriini, joten sitä ei siis nykyisen, kalenterin hallitsemassa tulevaisuudessani, ollut. Onneksi toveri Hanna muisti siitä sanoa useaan otteeseen, joten olin valmistautunut henkisesti paneloimaan. Pahaksi onneksi, näin Kotkalaissyntyisenä, en ollut ollenkaan perillä Kinnulan geografisesta sijainnista, joten vasta edeltävänä maanantaina minulle selvisi, että Kinnula löytyy 160 km. Jyväskylästä pohjoiseen, eikä linja-autoja sinne mene kuin kaksi päivässä. Sähköpostiini oli kuitenkin tullut viesti Maia Fandilta (Vih.), jolla oli samainen ongelma, joten liityin hänen viestiinä kyytiä kinuamaan. Onneksemme Katja Minkkinen (Vas.) oli menossa autollansa ja nappasi sitten meidätkin kyytiinsä.
Menomatka meni leppoisasti keskustellen sisäilmaongelmista kouluissa ja muissa kunnallisissa rakennuksissa. Paneelikin meni oikein mukavasti, vaikkakin hieman pintapuolisesti. Kysymykset olivat niitä perusaiheita; opintotuki, ydinvoima, asevelvollisuus jne. Monesti asetelma oli kaikki (vih., vas., ps., skp., sdp., kes.) vastaan kokoomuksen paikallinen ehdokas.
Aika pian hupenikin ja paneeli laitettiin kasaan. Lyhykäisyydestään ja pienestä yleisöstä huolimatta, koin, että paikalla oleminen oli erittäin tärkeää, sillä meidän on saatava sanamme kuuluviin myös syrjäisemmillä paikkakunnilla ja jo pelkästään paikalla olo tuo huomiota puoleensa. Olihan paikalla myös paikallislehden toimittaja, joten julkisuuskin on taattu.

Ei siitä sen enempiä, nyt menen saunaan ja sitten nukkumaan. Huomenna taas paneeliin, tällä kertaa Tikkakoskelle.

Iltaisin terveisin
Miska

Politiikan uuden suunnan numerot ovat täällä!

Aino Kainulainen taistelee luonnon ja ihmisoikeuksien puolesta numerolla 103

Anni Kivistö antaa kaikkensa ydinvoimaa vastaan ja yhdenvertaisen avioliittolain puolesta numerolla 104

Hanna-mummu Era tekee töitä monimuotoisen luonnon ja ihmisarvoisen elämän puolesta numerolla 101

Miska Lamminen kamppailee tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden puolesta numerolla 107

Terveiset Karstulan ja Norssin paneeleista!

Kirkkaan aurinkoisena tiistaina oltiin paneloimassa oikein kahden nuoren kommunistin voimin. Hanna sai matkustaa Karstulaan ja Miska pääsi edustamaan Normaalikoulun paneeliin. Ensi kertaa paneloinut Miska selvisi urakastaan silminnäkijäraporttien perusteella mainiosti - kuten odottaa sopii.

Hanna:

Olen aina pitänyt näistä koulupaneeleista. Minusta on tärkeää, että politiikka tuodaan lähelle nuoria. Ja toisaalta paneeleissa usein näkyvät puolueiden linjojen erot - toisinaan paremmin ja toisinaan huonommin. Joskus tietysti huvittaa ehdokkaiden kesken vallitseva vilpitön yksimielisyys sellaisista asioista, joita ei kuitenkaan kirveelläkään onnistuta viemään valtakunnan politiikassa läpi. (Kuten nyt vaikkapa opintotuen korottaminen ja indeksiin sitominen.) Totuus politiikasta kuitenkin on, ettei ole mitään yhtä Suurta Suomalaista Unelmaa, jota kaikki puolueet ja poliittiset järjestöt yhdessä pyrkivät viemään eteenpäin - politiikka on monessakin kohtaa nimenomaan ristiriitoja ja erimielisyyksiä siitä, mikä tälle maalle on hyvä ja mikä taas ei. Tämän nostaminen esiin tekee puolueistakin eri näköisiä ja äänestämisestä mielekästä. Jos kaikki olisivat samaa mieltä, olisi vilpittömän samantekevää ketä äänestää vai jättääkö vaikkapa kokonaan äänestämättä.

Haaste nuorten kanssa on aina tehdä politiikasta henkilökohtaista - tuoda se lähelle ja näyttää kuinka vahvaa osaa poliittinen päätöksenteko jokaisen arjessa näyttelee. Monen monta kertaa tekee mieli sanoa, että eihän pelkkä äänestäminen tietenkään edes riitä - se voi olla poliittisen heräämisen alku, mutta siihen ei sovi eikä kannata tyytyä. Poliitikot ovat vain turhantärkeitä narsisteja, ellei kansalaisilla ole joukkovoimaa. Tarvitaan vaalien välillä hereillä olevat ihmiset, aktiiviset kansanliikkeet ja tiukan kriittistä seurantaa sille, toteutuvatko politiikassa annetut lupaukset todella, vai jäädäänkö vain puheiden tasolle.

Ja jokaisen olisi hyvä huomata, että parlamentarismi ja edustuksellisuus ovat demokratiaa vain sanan pinnallisimmassa merkityksessä. Tarvitaan paljon muutoksia päätöksenteon suuriin prosesseihin - enemmän osallisuutta, suoraa demokratiaa, osallistuvaa budjetointia ja kaupunkisuunnittelua. Muuten eletään sen varassa, mitä kansaa edustavat ihmiset kuvittelevat tietävänsä siitä, mikä ihmisille ja yhteiskunnalle on hyväksi. Tärkein asiantuntija on aina ihminen itse - ei hänen edustajansa!

(Miskan raportti saapunee tänne heti, kun hän opinnoiltaan ennättää.)

Puhutaan politiikkaa: tasa-arvo ja naisten euro

Ammattiliitto JHL:n teettämässä kyselytutkimuksessa neljä viidestä vastaajasta katsoi, että naisten ja miesten perusteettomia palkkaeroja pitää huonosta taloustilanteesta huolimatta kaventaa niin, että naisen euro on vähintään 85 senttiä vuonna 2015. Tämä on hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen nimeämä tavoite. Lähde.

Tuntuuko täysin älyttömältä? Älä huoli, niin meistäkin! Siis mistä lähtien palkkaerojen kaventaminen on joku ihan oikea tavoite? Todellinen tavoite on niiden täydellinen poistaminen. Muutama sentti lisää naisen euroon ei tarkoita mitään muuta kuin todellisen tasa-arvon tavoitteista luopumista ja sen hyväksymistä, että nainen on todella maailman neekeri.

Mutta mitä arvelevat tasa-arvosta nuoret kapinalliset ehdokkaamme?

Riittääkö naisen euron korottaminen 81 sentistä 85 senttiin takaamaan tasa-arvon?

Miska: Ei missään nimessä! En pysty näkemään, miten se olisi tasa-arvoa, että nainen edelleen saisi samasta työstä vähemmän palkkaa. Tuollainen ehdotuskin on suorastaan ala-arvoista hyssyttelyä! Samasta työstä pitäisi saada sama palkka, samoilla ehdoilla, sukupuolesta riippumatta.

Hanna: Edes pelkkä samanpalkkaisuus, jos se määritellään samasta työstä samanan palkkana, ei riitä. Naisvaltaiset hoitoalat ovat olleet vuosikymmeniä palkkakuopassa, missä työn raskaus ja siihen vaadittava pätevyys eivät ole olleet missään kohtuullisessa suhteessa sen paremmin palkkaukseen, kuin työn arvostukseenkaan. Päin vastoin, yleensä nämä yhteiskuntaa vahvasti ylläpitävät ja uusintavat työt nähdään pikemminkin pakollisina menoerinä, ikävinä velvollisuuksina, joista naisten tulisi pyyteettömästi huolehtia ihan kutsumuksesta - ei palkan vuoksi. Opettajat, siivoojat, sairaanhoitajat, perhepäivähoitajat, kirjastonhoitajat - kunnon palkka ihan oikeasta työstä olisi vähin kohtuullinen korvaus.

Minkälaisen tasa-arvon haluaisitte nähdä?

Miska: Haluaisin nähdä tasa-arvon niin, ettei ihmisen sukupuoli olisi yhdistetty ihmisen taitoihin ja kykyihin, vaan nähtäisiin jokainen yksilönä, omine heikkouksineen ja vahvuuksineen. Emme voi elää maailmassa, jossa ihminen määritellään sukupuolensa perusteella. Miten me muka edes tekisimme nämä määritelmät? Kuka tekisi nämä määritelmät? Pelkästään fyysisiä sukupuolia (se, joka määritellään jalkovälin perusteella) on lukemattomia, puhumattakaan sosiaalisesta sukupuolesta ja sukupuoli-identiteetistä.
Ecce homo = katso, ihminen.
Sen pitäisi riittää.

Hanna: Tähän Miskan ajatukseen on helppo yhtyä. Monet naisellisina pidetyt ominaisuudet olisi pitänyt jo aika päiviä sitten vapauttaa alemmuuden, lapsellisuuden ja vähäarvoisuuden sivumerkityksistä. Annetaan ihmisten olla juuri sellaisia ihmisiä, jollaisiksi he itsensä kokevat. Luonto ei aseta sen paremmin määritelmiä kuin pakotteita sukupuolisuuden tai identiteetin toteuttamista varten - se antaa päin vastoin hyvin vapaat kädet elää ja olla, nauttia kukin omasta vartalostaan ja sen suomasta hyvinvoinnista jokainen parhaan kykynsä, tietonsa ja tarpeidensa mukaan. Tämän äärimmäisen luonnollisuuden vaatimuksen valossa olisi meidän ihmisten korkea aika antaa sama lupa myös toinen toisillemme.

Pitääkö naisten olla miesten kaltaisia tai kokonaan sukupuolettomia ollakseen tasa-arvoisia?

Miska: Ei pidä, mutta nainen SAA olla miehen kaltainen tai sukupuoleton, kuten mieskin saa olla naisen kaltainen tai sukupuoleton. Sukupuoli on jotain, joka ei ole yhteiskunnan määriteltävissä. Jälleen, meidän ei pidä nähdä ihmistä sukupuolena, vaan yksilönä, jolla on oikeus määritellä itse oma identiteettinsä miehenä, naisena tai jonain muuna.

Hanna: Ihmisellä on oikeus itsenä näköiseen, kokoiseen ja muotoiseen seksuaalisuuteen - surullista kyllä se, mitä pidämme naisellisena, miehekkäänä tai sukupuolettomana (tai jopa sukupuolisena) on vahvasti kautta aikojen ollut sosiaalisesti määrittynyttä. Naisten ei tarvitse "tulla" minkäänlaisiksi ollakseen tasa-arvoisia - meidän on yhteiskuntana tultava suvaitsevaisiksi ja toinen toisiamme arvostaviksi juuri sellaisissa nahoissa, kuin missä kukin meistä parhaiten viihtyy, ilman nimeämisen, luokittelun ja arvoasteikkoon asettamisen painetta.

Naistenpäivän kunniaksi lue ihmeessä myös nämä:

* Naisena ja poliitikkona
* Kotiäitiys
* Naisen kasvot
* Sosialistifeministin muistelmat
* Raportti JHL:n tutkimuksesta

Puhutaan politiikkaa: Mikä se sellainen kommuuni on?

Tämän kertaiset kysymyksemme ovat poikineet keskustelusta .komiin eli kommunistisen nuorisoliiton lehteen kirjoittamani jutun perusteella. Juttu on luettavissa myös täältä.

Kommuuni on polttava aihe meille nuorille ehdokkaille, koska kolme neljästä ehdokkaastamme asustelee kommuunimuotoisesti. Hanna ja Miska samassa kommuunissa ja Aino "omassaan." Useammallekin kommuuni tuntuu laajennetulta perheeltä, yhtä hyvin kuin arjen vastarinnalta. Mutta annetaanpa kullekin kommunistille (heheh) suunvuoro kertoa itse omista kommuunituumistaan.


Mikä se sellainen kommuuni oikein on?

Miska: Yksinkertaistetusti kommuuni on kimppakämppä yhteisellä jääkaapilla. Toisin kuin soluasumisessa, kommuunissa ei ole tarvetta nimetä hyllyjä jääkaapissa eikä sopia vessapaperin-osto vuoroista. Vaikka kulut jaetaankin mahdollisimman tasan, joustoa tapahtuu jokaiselta taloudellisen tilanteen mukaan. Kommuunissa eletään myös läheisemmin, kuin vain solussa, jossa kämppikset eivät vältämmättä tunne toisiaan ollenkaan. Yksi kommuunin toimivuuden edellytyksistä onkin se, että ihmiset haluavat yhdessä tehdä asioita.

Hanna: Meillä kommuuni on neljän aikuisen, pian kahden lapsen, kahden koiran ja kahden kissan muodostama laajennettu perheyksikkö. Asumme samassa talossa, elämme yhteistä arkea ruokaostoksista tiskauksiin ja puutarhan hoidosta polttopuutalkoisiin.

Olemme onnekkaasti löytäneet kotimme hitusen taajaman ulkopuolelta, joten meillä on mahdollisuus kasvattaa osa tarvitsemastamme ruoasta itse. Viime kesästä on myös jäljellä pienokaisen vertaisverkkomme kasvattamia pottuja, sekä Kati-kämppiksen rakkaudella hoivaamia sipuleita.

Minulle kommuunissa asuminen on merkinnyt sellaista elämisen ja olemisen voimaannuttavaa tapaa, joka arjessa osoittaa, että väliin korkealentoisetkin ajatukseni ihmisten välisestä solidaarisuudesta, asioiden hierarkiattomasta sopimisesta ovat enemmän kuin mahdollisia - kasvamalla vain hieman, ne ovat suorastaan luonteva ja ainakin minulle jo välttämätön tapa elää.


No onks tossa ny mitään järkee?

Miska: On. Jo pelkästään taloudellisesti on järkevämpää jakaa suurempaa asuntoa porukalla, kuin asua yksin pienessä huoneessa. Mistä muka opiskelija Jyväskylässä saa n. 30m2 yksiön saunalla ja puutarhalla (+vielä kaikki yhteinen tila) n. 300 € kuukaudessa?

Itselleni kommuuniasumisen suurimpi herkkuja ovat kaikki herkut.
Minä en tee ruokaa. Ikinä en ole osannut tehdä, enkä tekemisestä pahemmin pitänyt. Mutta koska on ihmisiä, joille ruoanlaitto on intohimo, voivat he tehdä ruokaa, kun minä lapioin lunta tai lämmitän saunaa.
Näin siis voidaan jakaa kotitöitä Marxin "jokaiselle tarpeensa mukaan, jokaiselta kykyjensä mukaan" periaatteella.

Hanna: Minusta on monessakin mielessä. Olen siitä hankala teoreetikko, että rakastan käytäntöä - oli se sitten multaa kynsien alla tai konkretiaa sen suhteen, kuinka ihmiset yhdessä toimivat. Luettuani pilvin pimein siitä, minkälaisia lempeämpiä ja ihmistä kunnioittavampia tapoja olla yhdessä, tuottaa päätöksiä ja hahmottaa inhimillistä toimintaa meillä on käytettävissämme, kaipasin ehdottomasti kosketusta siihen, onko todella näin. Olen ollut riemuissani huomatessani kuinka moni lukemani asia ja idea toteutuu ihan mutkattomasti ja ilman mitään erityisempää sopimista ja sovittelemista ihan vain siksi, että jokainen yhteisömme jäsen on vastuullinen ja muita kunnioittava. Olen monessakin asiassa jo nykyisin sitä mieltä, että tarvitaan vähemmän sääntöjä, mutta enemmän solidaarisuutta ja kykyä huomioida oman toiminnan vaikutukset lähimmäisiin.

Lisäksi rakastan yhteisön tarjoamaa ihmisenä kasvamisen haastetta. Harva meistä on kuin Miska, jonka voi laittaa mihin tahansa kenen tahansa kanssa ja aina se vaan tulee toimeen. Itse olen ainakin tällainen jääräpää änkyrä, että tarvitsen muita ihmisiä pysyäkseni ihmisenä itse. Kun on lupa huomata itsestään asioita, erehtyä ja pyytää anteeksi ja toisaalta tuottaa iloa, olla tarpeellinen ja kuulua joukkoon, sitä ihan vahingossa tulee venyneeksi ja kasvaneeksi joka ainoa päivä.

Kaikillehan tällaisessa humanistisessa höpönlöpössä ei ole järjen häivääkään. Enemmän konkretiaa kaipaaville voisin sanoa, että a) meidän asumiskustannukset ovat huomattavasti Jyväskylän normaalia vuokratasoa alhaisemmat, b) ollaan onnistuttu pitämään sähkön käyttö niin pienenä, että omakotitaloasujaa kauhistuttava tasauslaskumme oli kympin luokkaa, c) meillä on ilmainen vesi ja lämmityskin kuuluu vuokraan ja d) meidän vertaisvaihdantaan perustuva vaatetaloutemme on viime ajat tarkoittanut sitä, ettei kenenkään ole tarvinnut mennä vaatteiden perässä kauppaan. Eli taloudellisesti tämä kyllä haastaa "kilpailukykyisesti" lähes minkä tahansa tavallisemma asumismuodon.


Eihän kommuunissa asumisella tule edes vallankumous?

Miska: Ja miksei muka? Jostainhan vallankumous on aloitettava ja meillä on nyt hallussamme n. 2500 neliömetriä vallattua maata! Tästä se lähtee...

Hanna: Kenties ei, mutta vastarintaisella änkyröinnillä on ehdottomasti myös arvo sinänsä. On huomioitava änkyröinnin voimaannuttava puoli - se ehdottomasti purkaa tavaramuodon leviämistä palauttamalla ihmissuhteisiin sellaisen inhimillisen ulottuvuuden, joka on meiltä monessa kohtaa kadoksissa. Kun ei tarvitse ajatella itseään pelkästään tuotannon ja hyödyn terminologialla huomaa olevansa luova, rohkea ja toimintakykyinen tavoilla, jotka ovat kokonaan uusia ja innostavia.

Lisäksi änkyröinti tuottaa tasaisena virtana oivalluksia siitä, mitä ja minkälaista vallankumousta on tarpeen viedä eteenpäin ja millä keinoilla. Radikaali mielikuvitus syttyy uusissa, rohkeutta tuottavissa olosuhteissa helpommin kuin yhteiskunnallisten pakkojen puristuksissa. Ja mitä enemmän opin ja ymmärrän ihmisluontoa, sitä paremmin näen, millä tapaa yhteiskuntaa on muutettava pyrittäessä sellaisiin suurempiin tavoitteisiin, kuin tasa-arvoisuuteen, väkivallattomuuteen, ekologiseen kestävyyteen ja demokratian sekä vaikutusmahdollisuuksien lisäämiseen.




Innostuitko? Hyvä, lue lisää täältä:

Kommunalistien liitto.
Vertaistuotanto tulee!
Aikapankit ja vertaistuotanto.

Puhutaan politiikkaa: Montako sutta Suomessa pitäisi olla?

Ajattelin aloittaa blogissa tällaisen puhutaan politiikkaa -osuuden, jossa käsittelemme yhdessä meille esitettyjä kysymyksiä. Vaaleissa nousee nimittäin sankoin joukoin asioita keskusteluun, joista ei ole olemassakaan sen paremmin puolueen, kuin nuorisoliitonkaan yhteistä, yleistä kantaa. On siis mielenkiintoista yhdessä pohtia näitä kysymyksiä ja tarjota blogin seuraajille mahdollisuus tutustua meidän nuorten ehdokkaiden kantoihin.

Tämän kertaiset kysymykset tulevat meille Keuruulta, valtaisa kiitos niistä aktiivisille kysyjälle! (Ja terveiset, jos blogia luet!)

Jos tulette valituksi eduskuntaan kevään 2011 vaaleissa, mitä ajattelitte tehdä Suomen petokannalle?

Aino: "Suurpetoasia on minulle tärkeä, ja olen pyrkinyt korostamaan sitä jo aiemmissa vaalikamppailuissani. Suurpedot kuuluvat erottamattomana osana Suomen luontoon. Mielestäni on väärin, että puutumme ekosysteemimme toimintaan metsästämällä suurpedot sukupuuton partaalle, ja luomme siten myös itsellemme velvoitteen metsästää mm. hirviä kannan rajoittamiseksi. Luonto on erittäin hyvä hoitamaan tällaiset asiat itse, kun sille siihen annetaan mahdollisuus.

Suurpetopolitiikassa haluaisinkin painottaa vahinkojen ehkäisyä antamalla karjankasvattajille ja muille mahdollisia menetyksiä pelkääville tukea asianmukaisten aitojen rakentamiseen, koulutusta ja apua laumanvartijakoirien käytössä ja toki rahallista apua, jos karjaa suden suuhun joutuu."

Hanna: "Jos olen niin onnekas, että tulen valituksi, käynnistän ensi tilassa vuoropuhelun maanviljelijöiden ja muiden susialueella asuvien ihmisten sekä luonnonsuojelujärjestöiden kesken siitä, kuinka susia/suurpetoja voidaan parhaalla tavalla suojella siten, ettei kenenkään tarvitse elää petoja peläten. Uskon vahvasti, että tieto ja keskustelu ovat tärkeimmät avaimet siihen, että petokannat voidaan pitää elinvoimaisina ja toisaalta ihmiset tyytyväisinä."

Miska: "Suomen petokannathan ovat pienentyneet hurjia määriä hurjalla tahdilla. Yksi suurimmista syistä salametsästyksen ohelle on elintilan väheneminen. Jotta susi ei siis maastamme katoaisi täysin, on meidän teitä ja taloja rakentaessamme, sekä metsätalouden hakkuita tehdessämme, otettava huomioon susien ja saaliseläinten riittävä elintila"


Montako sutta Suomessa tulisi Teidän mielestänne olla?

Aino: "Tarkkaa arviota siitä, kuinka monta sutta Suomeen mahtuu, en osaa sanoa. Luonto kyllä löytää tasapainon petojen ja saaliseläinten välillä, jos huolehdimme siitä, että omat eläimemme ovat turvassa. Nykyinen kanta on jokatapauksessa hälyyttävästi liian pieni.

Minulle on monesti sanottu näistä asioista puhuttaessa, että "tuollaiset kaupungistuneet viherpiipertäjät eivät ymmärrä mitään todellisuudesta", mutta asia ei suinkaan ole näin. Olen kolmentoista vuoden ajan omistanut hevosen, jota pidin pihatossa, koska koen, että sen vangitseminen talliin olisi ollut väärin. Pihatto sijaitsi alueella, jossa on susia, ja pienen susiporukan on nähty jopa käyneen kyseisen tallin pihassa ruuan houkuttelemina (koirille jätettyjä sianruhon osia). En kuitenkaan tämän jälkeen sulkenut hevostani talliin, vaan vahvistin pihattoa kiertävää sähköaitaa. Lisäksi huomautin tallin omistajalle ruhojen jättämisestä pihalle. Tallin pihassa oli laumanvartijakoiria, jotka hätyyttivät tämän susiporukan pois, eikä niitä sen jälkeen näkynyt."

Hanna: "Huomasin, etten osaa vastata tuohon tarkkaan määrään mitään, joten otan heti ensitöikseni yhteyttä Suomen luonnonsuojeluliiton susiryhmään ja kyselen heiltä lisäviisautta. Tällaisella maallikkojärjellä pitäisi minusta turvata riittävän suuri kanta, jotta sudet voisivat muodostaa elinvoimaisia ja pyyntikelpoisia laumoja - se myös ennalta ehkäisisi parhaiten susien "urbanisoitumista" eli siirtymistä lähemmäs ihmisasutusta. Jotenkin vasta myönnetty 22 kaatolupaa tuntuu ihan pöyristyttävältä määrältä olemassa olevaan kantaan nähden. Luonnonsuojeluliiton sivuja selailtuani viisastuin sen verran, että yllättävän kannan romahtamisen taustalla katsotaan jo nyt olevan salametsästyksen. Tuntuu aika hurjalta "kädenojennukselta" myöntää lisää lupia, jos edellisissäkään rajoissa ei ole onnistuttu pysymään."

Miska: "Tähän en osaa sanoa. Nykyistä kantaa on tietenkin suojeltava ja sen lisäksi Suomeen on tuotava tarvittava määrä susia laumojen terveenä pysymisen takaamiseksi."


Millaista Suomen suurpetopolitiikan tulisi mielestänne olla?

Aino: "Ensisijaisen tärkeää nyt olisi puuttua salametsästykseen kovalla kädellä. Myös edellä mainituilla tukitoimilla tulisi pyrkiä saamaan karjankasvattajien pelkoja häivytettyä ja tehdä suurpetojen suojelusta positiivinen asia myös heidänkin silmissään."

Hanna: "Minusta tärkein muutos Suomen suurpetopolitiikassa olisi ehdottomasti keskustelun lisääminen. Tällä hetkellä keskustelua käydään viranomaisten ja asiantuntijoiden, sekä poliitikkojen kesken, mutta kansalaiset ja kansalaisjärjestöt monessa kohtaa ohittaen. Luulen, että petoviha ja monet pelot syntyvät pohjimmiltaan siitä, etteivät ihmiset koe saavansa edes osallistua ja ettei heidän huoliaan kuulla. Luonnonsuojelujärjestöt on myös nostettava tärkeäksi osaksi ja voimavaraksi tähän keskusteluun - heiltä löytyy hurjat määrät asiantunemusta ja innostusta. On aika vähän ongelmia, joita ei voisi ratkaista, jos ihmiset saadaan ensin saman pöydän ääreen niistä keskustelemaan ja vaihtoehtoja pohtimaan."

Miska: " Suurpetopolitiikan, kuten kaiken muunkin luontoon liittyvät päätöksenteon, pitää tapahtua luonnon ehdoilla. Päätöksiä tehdessämme meidän on kuunnelta niitä, joilla on asiantuntemusta ja kokemusta aiheesta."



Innostuitko?

Lue lisää näistä osoitteista:

Suomen luonnonsuojeluliitto

ja suurpedoista tarkemmin täältä.

Luonnonsuojeluliiton susiryhmä!

Suurpedot - sivu.

Hanna-mummun susikirjoitus

Saako meillä erehtyä?

Pitäisikö ylioppilaskirjoitusten merkitystä korostaa pääsykokeiden sijaan? Kuinka saada ihmiset mahdollisimman nopeasti jatko-opintoihin ja valmistumaan? Kuinka lyhentää opiskeluaikoja yliopistossa? Kuinka saada mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti lisää raaka-ainetta taloudelle, joka tarvitsee koulutettuja työntekijöitä?

Olen ymmälläni. Vuosia suomalaisen koulutusjärjestelmän ehdoton vahvuus on ollut sen monipuolisuus - ulkomailla asuvat ja opiskelevat ystäväni kadehtivat suomalaisten mahdollisuutta kokeilla yhtä pääainetta yliopistossa ja sitten muuttaa mieltään, jos ainevalinta ei olekaan oikea. Mahdollisimman nopeasti valmistumisen sijaan tärkeää on ollut mahdollisimman oikeaan ammattiin ja alaan päätyminen - valinnan vapaus. Lukuisissa länsimaissa korkeat lukukausimaksut pitävät huolen siitä, ettei samanlaista vapautta ole olemassakaan - joko valmistut siitä, mistä aloitit tai olet tuhlannut ensimmäisten vuosien tuhannet tai kymmenet tuhannet "turhaan." Vähemmän onnekasta niille, jotka huomaavat muutaman ensimmäisen vuoden jälkeen valinneensa täysin väärän alan.

Olen itse täysin puolueellinen tässä asiassa. Vuosikausia ajattelin, että eräoppaan ja erityisryhmien luonto-oppaan tutkinnollani on elämäni kannalta tärkein merkitys ja kaikki koulutus sen lisäksi on vain suolaa siinä varsinaisessa sopassa. Että elinkeino ja työ löytyisivät ennen pitkää matkailun parista. Olin väärässä. Kymmenen vuotta erilaisia hanttihommia, joista pääosa aivan muuta, kuin "alan mukaista työtä" opetti nöyryyttä, viisautta ja elämäntaitoa, mutta ei tarjonnut sellaista tulevaisuuden näkymää, johon olisin voinut sitoutua. Kolmekymmenvuotiaana palasin "koulun penkille."

Eipä sillä, ystäväni vaihtoi luontoyrittäjän koulutuksensa yliopisto-opintoihin, toinen taas karkasi vastaavan nimikkeen opinnoista painopinnan valmistajaksi. Ja toiseen suuntaan, yliopistolla menestynyt ystäväni ajatteli väitöskirjansa valmistumisen jälkeen ryhtyä puutarhasuunnittelijaksi. Elämänpolkuja on monenlaisia.

Olisi synkkää muuttaa koulutusjärjestelmää sellaiseksi, että aiemmin tehdyt valinnat sulkevat ovia ja tekevät etenemisen mahdottomaksi. Vielä surullisempaa olisi elää yhteiskunnassa, jossa ihmisellä on vain yksi mahdollisuus yrittää ja joko onnistua tai epäonnistua. Syrjäytyneiden tai oikeastaan syrjäytettyjen joukon kasvaessa huomattavaa vauhtia olisikin pyrittävä rakentamaan mahdollisimman monia teitä ja keinoja takaisin työn ja koulutuksen pariin - ihan todellisia keinoja hyöydyttömien kuntous- ja kurssitussirkusten sijaan.

Pääsykoe takaa mahdollisuuden korkeakoulutukseen myös niille, jotka eivät aikanaan menestyneet lukio-opinnoissaan tai parhaimmillaan eivät niitä ole koskaan suorittaneet. Opintojen mahdollisimman laajakirjoinen yhdisteleminen takaa mielekkäitä tutkintoja ja mahdollisuuden katsella ympärilleen ja keksiä sen, mitä itse kukin haluaisi olla tekemässä.

Jos todella halutaan nopeuttaa ihmisten valmistumista, on viisain panostaa riittävään perusturvaan opiskelijoille sekä opinto- ja ammatinvalinnan ohjauksen parantamiseen. Pakottamalla, rajoittamalla ja rankaisemalla saadaan vain yhä enemmän syrjäytyneitä, jotka eivät löydä paikkaansa sen paremmin koulutuksesta, kuin koko yhteiskunnasta.

Tule tapaamaan meitä!

Jyväskylän nuoret kommunistit ovat yhdessä Kommunistisen Nuorisoliiton aktiivien kanssa Next Step -messuilla 2. - 3. 2. Tule haastattelemaan, kyselemään, haastamaan ja pohdiskelemaan!

Jyväskylän nuoret kommunistit järjestävät yhteistyössä Kommunistisen Nuorisoliiton ja Sosialistiopiskelijoiden kanssa uusien illan. Keskustellemme Luokkayhteiskunnasta ja jaamme kokemuksiamme luokan vaikutuksesta elämään. Tilaisuus järjestetään 2. 2. klo 18 - 20 Seminaarinmäen Historica - rakennuksessa, salissa H306.


Tervetuloa mukaan!

Kommunistinuoret: Porvarit maksakoon itse laskunsa!

Kokoomuksen Nuorten Liiton maanantaina julkistama 20-40 prosentin leikkauslista kertoo karua kieltä oikeiston kuripolitiikasta, jossa rikkaita hyysätään, suurpääomaa suojellaan ja kansalaisten suuren enemmistön tarpeita halveksitaan, kommentoi Kommunistisen nuorisoliiton puheenjohtaja Anna-Mili Tölkkö.

Suomen bruttokansantuote on vuodesta 2000 kasvanut huimaavat 50 miljardia euroa. Minne tämä raha on kadonnut?
– Rahat valuvat rikkaiden taskuun ja pääoman piikkiin. Porvarihallitus on kaudellaan keventänyt rikkaiden ja yritysten veroja ja maksuja yhdeksällä miljardilla eurolla. Kokoomusnuoret jatkavat leikkauslistallaan tätä suurpääoman ja rahaeliitin etuja ajavaa politiikkaa.

Hänen mukaansa Kokoomusnuoret unohtavat kertoa, että Suomi on edelleen
Euroopan unionin vähiten velkaantuneita maita.

Julkisen sektorin sijasta Tölkkö leikkaisi rikkailta:
– Maksakaa itse aiheuttamanne kriisin laskut. Rikkaiden ja suuryritysten hyysääminen pitää lopettaa verottamalla pääomatuloja progressiivisesti, asettamalla ne kunnallisverolle, palauttamalla varallisuusvero sekä kiristämällä kaikkein rikkaimpien verotusta. Myös porvariston suojelema sijoitustoiminnan miljardien luokkaa oleva harmaa talous on saatava kuriin, listaa Anna-Mili Tölkkö.

Keskustele aiheesta lisää KomNL:n keskustelufoorumilla!

Eräänä iltana omenatarhassa

Elämme hauraassa maailmassa, jonka tiukkaan sidotussa verkossa jokainen asia, olento ja ajatus on yhteydessä muihin – kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kun kosketan alas kaartuvaa omenapuun oksaa, myös puu koskettaa minua. Pienessä hetkessä perspektiivi muuttuu – puu ruokkii minut, minun hengitykseni hiilidioksidi ruokkii puun.

Viikingeillä on jumalatar Idunna, joka vartioi aasojen omenatarhaa. Hänen kasvattamansa omenat takaavat syöjälleen ikuisen nuoruuden. Synkkenevässä maailmassa kaipaamme nuoruuden omenoiden innostusta, virkistystä ja toivoa. Yksinäisyyden maailmassa kaipaamme yhteyttä yhtä hyvin omaan olemukseemme, kuin olevaiseen ulkopuolellamme.

Jos kulkisimme Idunnan hedelmätarhassa etsimässä uutta oivallusta, minkälaisia omenoita nuoruuden vartija meille tarjoaisi?

Idunna tarjoaisi meille toivon omenan. Maailmassa, jossa yksikin taistelee oikeudenmukaisuuden puolesta, taistelu elää ja voitto on mahdollinen. Emmekä ole yksin, taistelemme yhdessä laajenevan kansanliikkeen kanssa kapitalismia vastaan ja uuden, hyötyyn ja voittoon perustumattoman järjestelmän puolesta.

Olen varma, että Idunna ojentaisi meille myös yhteisöllisyyden omenan. Oppiessamme kannattamaan monia ja antaessamme monien kannattaa meitä, emme koskaan voi olla merkityksettömiä, irrallaan tai yksin. Kun opimme antamaan ja saamaan, opimme syvemmän läksyn ihmisyydestä – sellaisen, joka antaa sanoillemme ja teoillemme merkityksen; sellaisen, joka johtaa uuteen aamuun.

Viimeisenä Idunna tarjoaisi meille luovuuden makeankirpeän omenan. Se kukoistaa niiden puiden rinnalla, josta kaksi ensimmäistä omenaa poimittiin, ylväänä ja rohkeana. Me tarvitsemme luovuutta ruokkimaan koko olemustamme, jotta rohkaistuisimme löytämään ratkaisut maailman hätään. On uskallettava ajatella mahdotonta – järjestelmän vaihtamista. On haaveiltava mahdottomasta, kuin aurinkoon katsomisesta ja rakennettava uutta, ihmisen mittaista järjestelmää, joka tarjoaisi jokaiselle tarpeensa mukaan ja vaatisi jokaisen kykyjen, lahjakkuuden ja viisauden kokoisen panoksen.

Liian usein pelkään, että oman ikäni aikana joudun näkemään tämän maailman viimeisen auringonlaskun. Pelkään, että elämme viimeisiä hetkiä. Että kuljemme kohti tuhoa vääjäämättä kuin raiteillaan etenvä juna. Mutta hetki omenatarhassa rakentaa enemmän, kuin vuosikymmen television ääressä. Niin kauan, kuin yksikin taistelee oikeudenmukaisen maailman puolesta, emme ole hävinneet.

Keski-Suomen nuoret kommunistiehdokkaat vaativat perusturvaa!

Keski-Suomen nuoret Suomen kommunistisen puolueen eduskuntavaaliehdokkaat vaativat perusturvaa kaikille tilapäisesti tai pysyvästi työelämän ulkopuolella olevalle. 900 euron kuukausittaisella, yhdeltä luukulta saatavalla tuella opiskelijat yhtä hyvin kuin eläkeläiset ja työttömät pääsisivät köyhyysloukusta.

Suomessa 900 000 ihmistä elää EU:n köyhyysrajan alapuolella. Etenkin lapsiperheiden köyhyys on viime vuosien aikana lisääntynyt hälyttävästi. Muutama päivä takaperin uutisoitiin siitä, miten toimeentulotuella elävillä lapsiperheillä ei ole edes oikeutta lapsilisään! Lääkkeeksi eivät käy leikkauslistat ja kokoomuksen sekä vihreiden yhdessä ajamat toimeentulotuen leikkaukset – köyhimpien asemaa entisestään kurjentamalla luodaan tarkoituksella syrjäytettyjen monilukuista armeijaa.

Eriarvoistuminen on pysäytettävä ja jokaisen oikeus kohtuulliseen toimeentuloon turvattava. Nuoret kommunistit ehdottavatkin, että lain vaatima kansanedustajan palkan tulee taata ”kohtuullinen toimeentulo” samoin kuin toimeentulosta on perustuslaissa säädetty. Nuoret ehdottavatkin, että kansanedustajat ryhtyvät tekemään töitä toimeentulotuella. Vai eikö poliitikkojen kohtuus olekaan samaa kohtuutta, kuin heidän hallitsemiensa kansalaisten?

Keski-Suomen energiaomavaraisuusjulistus

Suurin osa meistä nuorista ehdokkaista oli aktiivisesti mukana Vaihtovirtaverkossa - paikallisessa ydinvoiman vastaisessa kansanliikkeessä, joka etsi ratkaisuita energian tuottamiseksi paikallisesti.

Vaihtoehtona ydinvoimalle ja öljyriippuvuudelle syntyi Keski-Suomen energiaomavaraisuusjulistus.

Vastalauseena Jyväskylän Energian ydinvoimayhteistyökaavailuille sekä kivihiilen käytölle valmistuvan Keljonlahden voiman polttoaineena olemme luoneet tämän julistuksen. Se on kokonaisvaltainen energiasuunnitelma koko Keski-Suomen alueelle sekä omaa toimintaamme ohjaava periaatteiden kokoelma.

Periaatteemme ovat:
1. Energian on oltava paikallisesti ja paikallisista raaka-aineista tuotettua.
2. Energian on oltava uusiutuvaa ja hiilidioksidineutraalia.
3. Energian tuotannon on oltava paikallisesti työllistävää.
4. Energian tuhlaamista on vältettävä ja uusia säästötapoja kehitettävä.
5. Paikallisia ihmisiä on kuunneltava tuotantolaitosten sijoituksessa.
6. Ydinvoimasta ja muusta riippuvuudesta ulkopuolisesta energiasta on päästävä eroon.
7. Sähkön pientuottajuutta ja paikallisten yritysten ja ihmisten energiaomavaraisuutta on tuettava.

1. Energian on oltava paikallisesti ja paikallisista raaka-aineista tuotettua.
Kun sähkö tuotetaan etäällä käyttäjistään, sen alkuperä jää vääjäämättä etäiseksi. Asumme kuitenkin pienessä maassa, missä ydinvoimalat tai muut energiantuotantolaitokset eivät voi eivätkä saa olla jonkun toisen ongelma. Kun tuomme energiantuotannon lähemmäs käyttäjiään, käyttäjän osallisuus tuotantotapojen kehittämisessä korostuu. Jokaisella meistä saa ja tulee olla mielipide siitä, mitä polttoaineita omat, paikalliset voimalaitoksemme käyttävät. Paikallisesti tuotetut polttoaineet voimaloillemme sekä työllistävät, että vähentävät välillisiä, kuljetuksesta syntyviä hiilidioksidipäästöjä.



2. Energian on oltava uusiutuvaa ja hiilidioksidineutraalia.

Olemme selkeitä vaatimuksissamme energianlähteiden uusiutuvuudessa. Emme hyväksy polttoaineeksi sen paremmin kivihiiltä, maakaasua kuin turvettakaan. Niiden sijaan meillä on käytettävissämme lukuisia, tutkittuja ja hyväksi havaittuja tapoja tuottaa poltettavaa biomassaa. Ehdotammekin, että Keski-Suomen alueella voimalaitosten polttoaineeksi tuotetaan ruokohelpiä, kuituhamppua, energiapajua ja energiapuuta. Saamme polttoainetta myös biokaasusta, jota voimme järkevillä investoinneilla tuottaa itse, omasta biohajoavasta yhdyskuntajätteestämme. Lisäksi suositamme pelletöidyn hevosenlannan käyttöä Robert Griffinin keksimän tavan mukaisesti.

Luemme uusiutuviin energiamuotoihin ehdottomasti myös tuulivoiman, jonka käyttöä tulee lisätä voimakkaasti. Viidennes Suomen sähköstä voidaan tuottaa tuulivoimalla ilman, että tuulisuuden vaihtelusta aiheutuu merkittäviä ongelmia. On hölmöä, että Suomi on Euroopan pienimpiä tuulivoiman tuottajia hyvistä olosuhteista huolimatta.





3. Energian tuotannon on oltava paikallisesti työllistävää.

Polttoaineiden, kuten ruokohelpin, kuituhampun ja energiapajun viljely loisi kokonaan uusia alkutuotannon työpaikkoja ja työllistäisi välillisesti (mm. logistiikan kautta) lukuisia muita. Rakennusten energiakorjaukset ja matalaenergiarakentaminen kasvattaisivat rakennusalan arvoa ja työpaikkojen määrää noin 10 prosentilla. On minusta kohtuullinen vaatimus, että paikallisen energiayhtiön tulee sijoittaa rahansa myös sosiaalisesti kestävästi ja paikallisesti työllistävästi.


4. Energian tuhlaamista on vältettävä ja uusia säästötapoja kehitettävä.

Emme voi elää kuin pellossa - maailman ja luonnon kantokyky tulevat jo nyt monessa kohtaa vastaan. Voidaksemme selviytyä, meidän on keksittävä luovia, uusia tapoja säästää energiaa ja olla viisaampia sen energian käytön kanssa, joka on ehdottoman välttämätöntä. Vaadimme energiapihiä rakentamista, yritystukien sitomista tiukkoihin energiansäästötavoitteisiin, järkevää ja tiivistä yhteiskuntarakennetta. Lämmön takaisinottotalteenotto, voimaloiden piippujen sähköä jauhavat turbiinit, energiatehokkaat kylmäkalusteet ja valaisimet, älykäs ja ekologinen rakentaminen - meillä on käyttössä lukuisia keinoja, joiden käyttöönotto vaatii poliittista päättäväisyyttä ja uskallusta tehdä oikein.



5. Paikallisia ihmisiä on kuunneltava tuotantolaitosten sijoituksessa.

Niin suuria kuin pieniä energiantuotantolaitoksia rakennettaessa niiden lähiympäristössä asuvien ihmisten mielipiteen on oltava keskeisessä asemassa aina suunnitteluvaiheesta toteutuksen viimeisiin yksityiskohtiin saakka. Varsinkin suurten laitosten, kuten viimeisittäin Keljonlahden voimalaitoksen, rakentaminen muuttaa lähiympäristöään ja sen asukkaiden viihtyvyyttä merkittävästi. Siksi paikallisilla ihmisillä on oltava aina viimeinen sana voimalaitosten sijoitusta koskevissa kysymyksissä.



6. Ydinvoimasta ja riippuvuudesta ulkopuolisesta energiasta on päästävä eroon.

Ydinvoima ei miltään ominaisuudeltaan täytä tämän julistuksen vaatimuksia. Sitä ei olla aikeissa tuottaa Keski-Suomessa. Se ei missään nimessä ole uusiutuvaa. Se ei ole paikallisesti työllistävää. Eikä ydinvoimayhtiöiden ilmaisen energian agendasuunnitelma sähköntuotannon ylikapasiteetista ja ydinsähkön viennistä ulkomaille missään nimessä tue energian säästämiseen liittyviä tavoitteita.



7. Sähkön pientuottajuutta ja paikallisten yritysten ja ihmisten energiaomavaraisuutta on tuettava.

Muualla Euroopassa laajasti yleistynyt sähkön pientuottajuus on maakunnassamme aivan lapsen kengissä. Ehdotammekin, että Jyväskylän energia ottaa käyttöönsä nk. tuottaja-tariffin. Tämä tarkoittaisi sitä, että jokainen omatoimisesti sähköä esimerkiksi tuuli- tai aurinkovoimalla tuottava voisi syöttää oman energiantuotantonsa ylijäämän takaisin sähköverkkoon.

Energiaomavaraisuuteen voisi rohkaista myös yrityksiä ja Keski-Suomen kuntia. Energiansäästötavoitteiden lisäksi voidaan luoda kannusteita yrityksille laittaa tuotantotilojensa yhteyteen pienimuotoisia tuuli- ja aurinkovoimaloita. Tuottajatariffin käyttöönotto kannustaisi myös heitä.




Mitä on tehtävä?

Energiaomavaraisuuteen pyrkiminen on asetettava yhdeksi maakunnan tärkeimmistä tavoitteista. Sitä puoltavat seikat käyvät ilmi jokaisen julistuksen kohdan omissa perusteissa. Mutta meidän on muutettava myös ajatteluamme - pois keskitetystä tuotannosta ja kohti hajautettua ja monimuotoista tuotantotapaa. Energiaomavaraisuus on mahdollisuutemme astua suoraan kehityksen, tutkimuksen ja innovatiivisuuden kärkeen. Voimme olla esimerkillisesti kilpailukykyisiä, työllistää paikallisia ihmisiä ja näyttää mallia koko Suomelle - jos vain haluamme. Tai voimme pitää kiinni luutuneista uskomuksistamme ydinvoiman kaikkivoipaisuuteen ja työllistää ydinvoiman rakennustyömaille ja louhoksiin puolalaista työväkeä liikevoiton valuessa auttamatta ulkomaille ja ympäristötuhojen sekä ihmisten sairastumisten kustannusten jäädessä meidän maksettaviksemme.

Matka energiaomavaraisuuteen ja kestävään kehitykseen vaatii konkreettisia askeleita. Jatkaaksemme olemassa oloamme, matka on aloitettava jo tänään. Voidaksemme elää yhdessä luonnon kanssa, meidän on tultava oman alueemme alkuperäiskansaksi. Meidän on opittava näkemään oman alueemme luonto, sen voimavarat ja resurssit ja hyödynnettävä niitä kestävällä, niiden uusiutumista ja luonnon sekä ihmisten hyvinvointia tukevalla tavalla. Energiaomavaraisuus on juuri sitä - ylpeyttä ja kykyä toimia tasapainossa tämän kallisarvoisen keskisuomalaisen luonnon kanssa.


Kiitämme kaikki yhteistyötahoja oivaltavista kommenteista ja valaisevista lisätiedoista! Energiaomavaraisuusjulistus ei olisi tämän näköinen ilman teitä!


Keskustelu aiheesta jatkuu ja otamme vastaan mielellämme sekä palautetta julistuksesta, että uusia, oivaltavia toiminta-ajatuksia! Suunnitelmissamme on lähettää julistusta Keski-Suomen päättäjille. Odotammekin innolla laajempaa keskustelua energiantuotannon eri mahdollisuuksista sekä valtaa pitävien kommentteja julistuksen haasteisiin ja oivalluksiin.

Hermana Cristinan kaivo

Hermana Cristina on pieni nainen ja joka päivä hänen on nostettava vettä perheelleen syvästä kaivosta. Väkipyörä on jäykkä ja ämpäri raskas ja vaikka hän odottaa kuudetta lastaan, hän ei valita. Hän tuntee olevansa onnekas, sillä hänen ei tarvitse nousta ennen aurinkoa ja kävellä pitkin uutta moottoritietä vettä etsien kuten monet naiset tekevät. Ja vaikka hänen ja hänen perheensä omaisuus mahtuisi muutamaan ostoskassiin, hänellä on koti - vaikkakin kaukana siitä kaupungista, jossa hän syntyi ja missä hänen perheensä ja ystävänsä asuvat. Hän ja hänen perheensä ovat pakolaisia, he jättivät kotinsa sodan aikana. Sodan, jota käytiin niitä vastaan, jotka eivät enää voineet sietää toivottomuutta ja epäoikeudenmukaisuutta ja kapinoivat rikkaita ja voimakkaita vastaan. Mutta vallankumous, kuten niin monet asiat, päättyi epätäydellisesti ja kaikki veri, kipu ja uhraukset toivat vain osittaisen voiton kuolemanjoukkoja ja suuryritysten tukemia sotavoimia vastaan.

Hermana Cristina ei koskaan oppinut lukemaan ja vaikka hän on väsynyt ja kulunut lukuisten raskauksien jälkeen, ei hänen elämässään ole muuta kauneutta, jolla täyttää kotia. Hän ei asu kaukanakaan suuresta tiestä, jolla hänen kaltaisensa naiset vaeltavat päivittäin tomussa vettä etsien. Tien rahoittivat sellaiset yritysmaailman etujoukot, joiden nimiä Hermana Cristina ei tunne. Maailmanpankki, Kansainvälinen valuuttarahasto - uusliberalismin instituutiot, jotka lainasivat rahaa jollekin hallituksen inkarnaatiolle, jota Hermana Cristina ei koskaan äänestänyt, yksityisissä neuvotteluissa, joita kansalaiset eivät koskaan hyväksyneet, rakentaakseen teitä, joita täplittävät huoltoasemat ja kaupat loistavan puhtaina ja hohtavina. Kuin palatsit ne kohoavat, täynnä lasisia pikaruokahyllyjä, joista varakkaasta pohjoisesta saapuvat vierailijat voivat löytää tuttuja tuotemerkkejä, Kellog's-muroja, Mars-patukoita.

Hermana Cristina ruokkii perheensä tortilloilla ja pavuilla. Hän pitää itseään onnekkaana, sillä niin moni on nälkäinen. He ovat nälässä, sillä - vaikkei Hermana Cristina sitä tiedäkään - hänen maansa on maksettava korkoa niistä lainoista, joilla rakennutettiin suuri tie, kauniit huoltoasemat ja kaupat täynnä merkkituotteita, joihin hänellä ei koskaan tule olemaan varaa. Hänen hallituksena, jota hän ei tosin koskaan valinnut, on kannustettava viljelijöitään tuottamaan ruokaa, jota myydään rikkaisiin maihin ja sen on hyväksyttävä samojen yritysten maquiladoras-tehtaiden rakentaminen. Tehtaiden, joissa hänen lapsensa ennen pitkää työskentelevät ja tuottavat farkkuja, kännyköitä ja tietokoneita, joihin heillä ei koskaan ole varaa neljän dollarin päiväpalkallaan. Vaikka Hermana Cristinalla on itsellään neljä tytärtä, hänen tyttärillään ei välttämättä ole lapsia lainkaan, sillä maquiladoras-tehtaiden päästöt ovat myrkkyjä, jotka syövyttävät munasarjat ja kohdut. Hallitus, jota Hermana Cristina ei koskaan äänestänyt, hyväksyy tämän houkuttaakseen suuryhtiöitä kuitatakseen velkansa Maailmanpankille. Hermana Cristina ei koskaan pääse äänestämään, vaikka juuri se voisi turvata hänen tytärtensä terveyden. Hermana Cristina ei juuri siksi koskaan pääse äänestämään.

Hänen poikansa unelmoivat rikkaista maista pohjoisessa tai suuren tien seuraamisesta Guatemalan läpi Meksikoon. Mikäli he onnistuvat, he eräänä päivänä seisovat kadunkulmassa nälkäisinä ja epätoivoisina sumuisena aamuna, toivoen työtä. Jos he onnistuvat yli odotusten, he saattavat päästä työläisiksi ja ajaa töihin läpi katujen, joiden liikennevaloja kansoittavat kerjäläiset, jotka ovat vielä Hermana Cristinaa köyhempiä, sillä heillä ei ole koteja lainkaan. Tämä mies on murtunut jo kauan aikaa sitten, sillä hänet lähetettiin oikeudettomaan sotaan suojelemaan suuryritysten etuja. Tuo nainen on juuri päässyt vankilasta; hän menetti lapsensa jouduttuaan epätoivoissaan huumekoukkuun, jolla hän yritti lääkitä epätoivoaan. Tällä naisella on AIDS, eikä rahaa edes huoneeseen yöksi saati lääkkeisiin. Tuolla miehellä on toivoa silmissään ja hän hymyilee, mutta hänelläkään ei ole työtä, sillä tehdas, jossa hän työskenteli, muutti El Salvadoriin, missä ihmiset tekevät töitä neljällä dollarilla päivässä.

Katua reunustavat kiiltelevät kauppojen näyteikkunat tarjoillen farkkuja, tietokoneita ja kännyköitä. Sihteerikkö lusikoi sokeria kahviinsa ja pitää itseään onnekkaana, sillä hänellä yhä on työ. Puolet hänen yksiköstään irtisanottiin, kun suurempi yritys osti yrityksen, jossa hän työskentelee. Hänen palkkansa hädin tuskin kattaa lastenhoitomaksut, lainojen lyhennykset ja hänen asuntonsa vuokran. Ja vuokra, se on korkealla, koska pankit ovat rohkaisseet sijoittamista keskustan kiinteistöihin - niin moni haluaa asua kaupungissa, jossa suuryrityksillä on pääkonttorinsa. Hän ei vielä tiedä, että hänellä on syöpä, joka on peräisin kemiallisista jäämistä ruoasta, jota hän syö. Samanlainen syöpä, kuin niillä, jotka tekivät raskaan matkan suurta tietä ja nyt keräävät sadon ja levittävät kemialliset lannoitusaineet, joita pankit velvoittavat viljelijöitä käyttämään. Sillä kyllähän pankki toki haluaa tukea kemianteollisuutta, onhan pankki antanut sille suuret lainat. Eikä hän vielä osaa kuvitella, että hän pian menettää työnsä, koska on liian sairas suoriutuakseen ja menettää sairausvakuutuksensa, koska ei ole enää töissä. Eikä vapauden nimissä hänen hallituksena ole velvollinen hänen terveydenhuollostaan huolehtimaan. Eikä hän näin ollen elä riittävän pitkään nähdäkseen oman tyttärensä aikuistuvan. Eikä hän tiedä, että samat kemialliset jäämät, jotka saastuttivat hänen rintansa, imeytyvät hitaasti mutta varmasti myös kohti Cristinan kaivoa.

Näettekö yhteyden? Maailma, joka toimii rahan arvoilla, rahan ja suuryritysten ehdoilla, saastuttaa, pilaa ja tuhoaa vääjäämättä jokaisen siinä elävän ihmisen. Pelkät suojelulait eivät riitä - on vaadittava vallankumousta!

Kuvitelkaa hetken ajan maailma, jossa kaikkien talouselämän vaikuttajien suurin päämäärä olisi pitää Hermana Cristinan kaivo puhtaana ja vapauttaa hänet veden nostamisen raskaasta tehtävästä ja tehdä se tavalla, josta on eniten hyötyä hänelle, hänen lapsilleen ja hänen lapsen lapsilleen. Joten sen sijaan, että Maailmanpankki tarjoaisi hänen hallitukselleen rahaa valtaisaa patohanketta varten, joka tuhoaisi paikallisten pienviljelijöiden viljelmät, Hermana Cristinalle tarjottaisiin sähköpumppu ja aurinkopaneeli. Ja jotta hänen poikiensa työllistyminen olisi taattu, sähköpumppuja ja aurinkopaneeleita alettaisiin valmistaa paikallisesti, maan omien asukkaiden tarpeisiin. Ja ihmiset opetettaisiin itse rakentamaan, asentamaan ja huoltamaan näitä välineitä. Ja huolehdittaisiin, että jokaiselle heistä maksetaan riittävästi palkkaa, että heillä on varaa papuihin ja tortilloihin, hedelmiin, vaatteisiin ja turvattuun elämään. Niin Hermana Cristinan kaivon vedellä voisi kasvattaa puutarhan, jolla ruokitaan perheen lapset, joista kasvaa terveitä, iloisia ja innokkaita oppimaan.

Ja jotta kaivon puhtaus voitaisiin turvata, maquiladoras-tehtaat suljetaan ja suuret plantaasit kansallistetaan. Ihmiset viljelevät pieniä palstoja, joilla lainnoitusta ja myrkytystä vaativien monokulttuurien sijaan kasvatetaan runsasta lajimäärä rinnakkain - ei ulkomaille vietäväksi, vaan jotta perheet saavat syödäkseen ja voivat myydä pienet ylijäämänsä niille, jotka valmistavat ja asentavat aurinkopaneeleita.

Jos kuvittelemme maailman, jossa Hermana Cristinan kaivon puhtaus on tärkein asia kaikille päättäjille ja jokaiselle vallan instituutiolle, näemme puhtaamman ja turvallisemman maailman. Näemme maailman, jossa ihmiset voivat liikkua epätoivon sijaan uteliaisuudesta. Näemme maailman, jossa on rauhaa ja tasa-arvoa. Näemme hyvinvoivan maailman ja onnellisen ihmiskunnan.

Juuri sinulla, joka luet tätä tällä hetkellä, on mahdollisuus huolehtia Hermana Cristinasta ja hänen lapsistaan ja etenkin hänen kaivostaan. EU on Maailmanpankin, Maailmankauppajärjestön ja Kansainvälisen valuuttarahaston koira, joka toteuttaa uusliberaalia talouspolitiikkaa, kovien arvojen ja rahan politiikkaa. Nimenomaan EU rakentaa maailmaa, jossa köyhiltä viedään kaikki, toivoa myöten, tehtaat siirretään kehittyviin maihin "turvaan" ympäristöä ja ihmisiä suojaavilta laeilta ja koko palvelurakennetta yksityistetään sisämarkkinoiden syventämisen nimissä.

Tee Hermana Cristinalle, itsellesi ja maailmalle palvelus. Älä vaikene! Käytä ääntäsi eduskuntavaaleissa! Another world is possible! Sí, se puede! Hermanan kaivon ja turvallisen, tasa-arvoisen maailman puolesta taistelevat myös nuoret kommunistit.

(Starhawkin alkuperäisestä tekstistä soveltaen käännetty. Kävelykadulla Jyväskylässä 6.6. 2010 puhuttu.)

Aurinkoportin takana

eli ajatuksia vallankumouksellisesta omavaraisuudesta.



Vaajakoskella sijaitsee kaunis punainen tiilitalo kuusiaidan varjossa ja kahden aurinkoportin takana. Tässä hieman taajaman ulkopuolella olevassa talossa ei kuitenkaan asu aivan tavallista väkeä, vaan kommuunillinen väärinajattelijoita. Neljän aikuisen, yhden lapsen, kahden koiran ja kahden kissan taloudessa etsitään keinoja omavaraisuuteen, yhteistyöhön ja uudenlaiseen yhteisöllisyyteen.

Olipa kerran joukko ystäviä, jotka haaveilivat aivan väärästä asiasta – usean aikuisen yhteisestä kodista. Ajatus syntyi osittain siksi, että ydinjoukko oli omaa katonalaista tilaa vailla. Yksi asui ystävän olohuoneessa, toinen vanhempiensa luona ja eräät taas aivan liian pienessä kerrostaloasunnossa kolmen aikuisen ja yhden lapsen voimin. Eikä kukaan tuntunut oikein voivan elää tyydyttävää ja arvojensa mukaista elämää kerrostalossa. Syntyi haave yhteisestä kodista.

Kodin etsintä ei kuitenkaan ollut aivan yksinkertaista. Oli tasapainoiltava erilaisten tarpeiden ja toiveiden kanssa. Piti pohtia etäisyyksiä, liikkumista paikasta toiseen, töihin, kouluihin, lapsen päivähoitoon. Toisaalta piti miettiä kunkin tilantarvetta ja sitä, kuinka suureen kotiin olisi varaa. Vietettiin kiireinen vuosi etsien, pohtien ja hakemuksia toistensa jälkeen täytellen. Kevään tullen oltiin jo aivan uuvuksissa.

Väsymys haihtui, kun punainen talo löytyi. Valmiiksi kuin kommuunia varten rakennettu koti koostuu yläkerran kolmiosta, alakerran kaksiosta sekä pienestä yksiöstä. Kussakin asunnossa on oma keittotila ja oma vessa. Seurustella voi siis niin paljon tai vähän, kuin kulloinkin haluaa. ”Jos vielä pihassa nököttävän kaksion saisi peruskorjata, olisi meillä tilaa vielä yhdelle perhelle” tuumaillaan kommuunissa.

Yhdessä asuminen ei kuitenkaan vielä pelasta maailmaa. Kommuunissa harrastetaankin pienimuotoisia omavaraisuuskokeiluita. Tänä kesänä kasvatettiin kurpitsaa, kaalia, tupakkaa, erilaisia mausteyrttejä ja tomaatteja. Unohtamatta toki okraa.

Omavaraisena eläminen on kuitenkin etupäässä verkon kutomista – vaikka punaisen talon tontti on kookas, ei sillä suuriin viljelyksiin pysty. Kahdella kommuunin jäsenellä olikin pieni peltoläntti myös kommuunin ulkopuolella. Saatiin perunoita, papuja ja sipulia. Vielä tärkeämpää on kuitenkin löytää muita samoin ajattelevia ihmisiä ja tehdä yhteistyötä. Melkein kaikilla on jotakin yli oman tarpeen, jotakin sellaista, minkä voi lahjoittaa ”verkostoon” ja toisaalta ottaa vastaan sen, mitä verkosto tuo takaisin.

Verkostovaihtomme on vielä lapsen kengissä. Se on siirtänyt sieniä, omenoita, tomaatintaimia, dyykkausretkiä, tietoja, taitoja, näkemyksiä ja palveluksia. Nyt olisi tärkeää tietoisesti tehostaa sitä – kehittää sekä omavaraisuutta, että vaihtoa muiden rahallisesti köyhien kesken. Mitä enemmän yhteistyötä, sitä vähemmän riippuvuutta rahan pyörittämästä taloudesta.

Sitten, kun meillä ollaan isoja, ollaan myös energiaomavaraisia. Punainen talo lämpiää öljyllä, mikä on harmillista. Toisaalta öljylämmitys haastaa hakemaan korvaavia ratkaisuita. Ensi kesänä eräs suunta on Keuruun Ekokylän aurinkokeräimen rakennuskurssi. Toisaalta aurinkoa olisi tarkoitus napata myös muutamalla aurinkokennolla eteläseinällä – se sekä pitäisi talon sisätilan viileämpänä, että tuottaisi joka tapauksessa tarvittavaa sähköä.

Ensi kesän suunnitelmissa ovat myös ”tuotantoeläimet” eli kanat ja kanit. Mitään sellaista ei ole sopiva syödä, jolla ei ole ollut etunimeä, tuumataan kommuunissa (Miskan vastustaessa taustalla äänekkäästi) sillä nimetön eläin tuskin on saanut asiallista kohtelua eläessään. Kommuunin virallinen käsityöläinen haaveilee omista lampaista ja sen kautta villaomavaraisuudesta sekä lankojen kasvi- ja sienivärjäyksestä.

Onhan se aika vähäistä, mutta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, turvallisuuden, yhteisön ja omavaraisuuden rakentamisessa on aloitettava pienestä. Suurin osa alkuajasta kuluu asioita kokeillen ja opetellen; erehtyen ja onnistuen. Jos itseltään vaatii heti ensi metreiltä täydellisyyttä, ei koskaan tule aloittaneeksi tai epäonnistuu liian kovien vaatimusten paineessa. Yhteisöllisyyttä on hyvä opetella kuin ratsastusta – vasta kun ihan varmasti hallitsee yhden asian, on syytä siirtyä seuraavaan.

Vähin erin rakentuva arkipäivän ekologia yhdistettynä syvenevään kokemukseen omasta merkitsevyydestä ja tarpeellisuudesta omassa yhteisössään ei ole pieni askel mekanistisesti luontoon ja ihmisiin suhtautuvan yhteiskunnan jälkeen. Monet järeimmistä, luottamukseen, arvostukseen ja yhteistyöhön liittyvistä kahleista joutuu karistamaan nimenomaan omasta päästään. Asuakseen yhteisössä on opittava luottamaan muihin ja opittava olemaan itse luottamuksen arvoinen.

”Tarvitaan vain taloja ja ihmisiä” arvioi Miska sosialismin rakentamista omavaraisuuskehityksen kautta. Me kommunistit olemme tehneet vallankumouksesta itsellemme liian vaikeaa ja etäistä. Rajoitamme oman luovuutemme ja rohkeutemme minimiin antaessamme kapitalistille luvan määritellä millä tavoilla ja minkälaista taistelua meidän on käytävä muuttaaksemme maailman. Marxin sijaan siteeraankin Gandhia, joka sanoi, että totuuden taistelussa olemme voitolla niin kauan, kun yksikin ihminen jatkaa taistelua. Jotta voimme voittaa ”vallankumouksemme” meidän on itse tultava siksi muutokseksi, jonka maailmassa haluamme nähdä. Niinpä vallankumouksen kysymys ei ole se, missä kivääreitä jaetaan, vaan se, mitä jokainen meistä voi tehdä tänään elääkseen täydemmin sitä elämää, jota haluaisi elää vallankumouksen jälkeen.

Meidän punaisen talon esimerkkimme on vain yksi ehdotus siitä, miten elämänsä voi järjestää. Se ei ole patenttiratkaisu, jolla selvitään kaikista maailman ongelmista. Jokainen verkko on vain laajuutensa vahvuinen – mitä suurempi ja monimuotoisempi se on, sitä parempi mahdollisuus sillä on selvitä ja jopa kukoistaa. Vallankumoukseen emme tarvitse tämän yhteisön klooneja, vaan luovuudella, rohkeudella ja periksiantamattomuudella oman tiensä raivaavia ihmisiä ja yhteisöjä kutomassa uudenlaisen ihmiskunnan ja yhdessä toimimisen kuvaa, monimuotoista, värikästä ja osallistujiensa näköistä. Mitä sinä aiot tehdä seuraavaksi? Kävisikö vallankumous?