Laaja-alaista pohdiskelua vaikeasta kysymyksestä.
Timo Soinin oivallus aborttien kieltämisestä (mm. Suomen kuvalehti 11/2008) on herättänyt valtaisaa keskustelua. Jopa niin, että useita aiheesta kirjoitettuja blogimerkintöjä on kokonaan poistettu. Onko abortti liian kuuma peruna suomalaiseen keskustelukulttuuriin vai onko "netti" vain väärä alusta moiselle keskustelulle? Kasvottomuushan nostattaa yleensä pidäkkeettömämpää raivoa, kuin kasvokkain asioista tuttujen kesken pohdinta koskaan.
Yritän kuitenkin avata tätä vaikeaa aihetta niiltä osin, kuin se on oman ajatteluni rajoissa mahdollista.
Pakanana uskon, että elämä voi parhaiten rajattuna. Kuolema elämää rajoittavana tekijänä on myös kaiken elämän mahdollistaja - elleivät toiset kuolisi, toiset eivät koskaan voisi syntyä ja elää. Tämän tietää jokainen puutarhaansa kitkenyt ihminen. Joskus porkkanapenkki on harvennettava, vaikka kuinka harmittaisi - muuten kaikki porkkanat jäävät onnettoman pieniksi.
On vaikea kuvitella, että yksikään nainen joutuisi kohtaamaan henkilökohtaisempaa ja vaikeampaa haastetta, kuin päättää kuinka toimia suunnittelemattoman raskauden sattuessa. Jos valinnanvapauden tässä tilanteessa poistaa, kuten Soini ehdotti, kieltää samalla naisen oikeuden omaan ruumiinseensa ja omasta elämästään päättämiseen. Kieltää sekä oikeuden luopua äitiydestä silloin, kun ei siihen kykene, mutta yhtä vahvasti kieltää oikeuden ryhtyä äidiksi. Pakotettu äitiys ei ole sama, kuin omasta vapaasta tahdosta syttyvä rakkaus lasta kohtaan. Ja vasta voidessaan halutessaan kieltäytyä, voi myös halutessaan todella sanoa kyllä.
Mikään pakanuuden eri haara ei tarkalleen ilmoita milloin sielu asettuu ihmiseen. Myös tuntemieni äitien kesken kokemukset vaihtelevat laajasti - toiset ovat tunteneet lapsensa jo ennen hedelmöittymisen hetkeä. Toiset arvelevat kohdanneensa lapsensa läsnäolon vasta synnytyspolttojen alkaessa. Ja vanhakantainen suomalainen traditio esittää, että sielu asettuu lapseen ensimmäisten hampaiden puhjetessa, jolloin oli tapana antaa lapselle nimi ja siten olemassa olo yhteisössä.
Toisaalta keskustellessamme tästä aiheesta wicca.fi:n foorumilla kohtasin tyystin uuden ajatuksen. Eräs kanssakirjoittajista ilmoitti vastustavansa kevytmielisesti tehtyä aborttia oltuaan hoitajana länsä operaatioissa. Hän kertoi individualistisen ajatuksensa valinnanvapaudesta ja elämättömästä elämästä kuihtuneen näkyyn abortoidusta sikiöstä.
Yhteiskunnallinen lisääntymisen patologisointi - lapsen saamisen esittäminen elämän loppuna ja ikuisena ikeenä harteilla on minusta monin verroin vaarallisempaa, kuin se, että yhteiskunnassamme vallitsee mahdollisuus valita.
Feministinen liike onkin alkanut puhua oikeudesta äitiyteen ja vanhemmuuteen. Monesti asenteet ja vaatimukset nimittäin tuntuvat ihan hurjilta - kuin vanhemmuus olisi vain niitä varten, joiden koko elämä on jo valmis - koulut käyty, vakityö, elämä järjestyksessä. Ei äitiys ole kiinni puhtaasti näistä maallisista asioista, vaan täysjärkinen ihminen kyllä selviytyy myös lasten ja opintojen ja vähän keskeneräisemmänkin elämän kanssa. Täytyy olla lupa ryhtyä äidiksi silloin kun se itselle sopii, ei vain silloin, kun yhteiskunta antaa siihen luvan tai lähipiiri hyväksyntänsä.
Tämän sanottuani totean heti perään, että vastuullisuus mielestäni tarkoittaa sitä, että pystyy arvioimaan oman kykynsä ja mahdollisuutensa tarjota mielekäs elämä lapselle. Raskaudessa tai sen keskeyttämisessä ei koskaan ole kyse pelkästään fyysisestä toimenpiteestä, eikä velvollisuus oman lapsensa suhteen koskaan voi päättyä mihinkään taianomaiseen vuoteen. Kyse on aina kokonaisesta elämästä ja yhtä hyvin äidin oikeudesta omaan ruumiiseensa, kuin lapsen oikeudesta oikeaan äitiin. Jos tietää olevansa haluton tai kyvytön sitoutumaan äitiyteen, on varmasti parempi molemmille osapuolille, että raskaus keskeytetään.
Vähintään yhtä tärkeää olisi yhteiskunnan turvata lapsiperheiden elinehdot. Lapsiperheiden köyhyys kasvaa käsittämätöntä vauhtia. Väitän, että todellinen lääke lisääntyviin abortteihin ei ole niiden kieltäminen, vaan tuntuva korotus lapsilisään sekä heikoimmassa yhteiskunnallisessa asemassa olevien perheiden tukeminen. Vastuullinen äiti ei synnytä lasta, jos on epävarma siitä, missä lapsensa kanssa asuu tai onko lapselle varaa ostaa ruokaa. Abortteja vastustavat voisivat suunnata tarmonsa viisaammin taistelemalla taloudellisesti turvatun lapsuuden puolesta.
Oppiäitini Starhawk kirjoittaa: "An abortion is the death of a possibility. Not all possibilities can come into being--that is the nature of life itself--but we can still allow ourselves to mourn and grieve while upholding absolutely our right to make the choice." Lähde.
Jokainen meistä ymmärtää, ettei terho ole tammi, vaikka se sisältää tammen mahdollisuuden. Samoin alkio ei ole vielä ihminen, tarvitaan kuukausia lämpimässä kohdussa ja sen jälkeen vuosien kasvu muiden ihmisten joukossa, jotta mahdollisuudesta kuoriutuisi todellisuutta.
Toisaalta abortti arkipäiväistyy osittain siksi, että siihen liittyy niin vahva itse valitsemisen ajatus. Ikäänkuin meillä ei olisi lupa surra omaa riittämättömyyttämme, kykenemättömyyttämme äitiyteen. Kohtaamaton suru se usein koteloituu tunteettomuudeksi. On helpompi sanoa itselleen, että "taas sitä mennään, ei tämä mitään, kun ei ne edellisetkään" kuin pysähtyä todella surun äärelle, kohdata oma valintansa kaikkine seurauksineen. Auttaisiko sarja-abortoijaa syyllistämistä enemmän pysähtyminen, lempeys ja läsnäolo, jotka antaisivat tilaa surulle, pettymykselle ja vihallekin? Olen siitä itsepäinen humanisti, että ajattelen lempeyden aina auttavan pakottamista, rankaisemista ja syyllistämistä pidemmälle.
Oma näkökohtani ehkäisyyn ja aborttiin on syntynyt vilpittömästä inhostani väkivaltaa ja pakottamista kohtaan. Vastuullinen ihminen huolehtii, tekee päätöksiä ja seisoo niiden takana. Niin ehkäisyn kuin abortinkin suhteen. Olisi käsittämättömän väärin, ettei abortin mahdollisuutta olisi lainkaan - olisi emotionaalisesti hirvittävää kantaa kehossaan lasta, jota pelkää ja vihaa. Toisaalta, olisi yhtälailla sietämättömällä tavalla väärin pakottaa lääkärit tekemään abortteja omatuntonsa vastaisesti. Avain on siinä, että lakien tulisi turvata yhteiskunta, jossa jokaisella olisi oikeus toimia todellisen tahtonsa mukaisesti, kunhan ei vahingoita muita. Sellainen yhteiskunta, johon lapset ovat tervetulleita, eivät taakka, rasite ja kustannus. Sellainen yhteiskunta, jossa on lupa surra ja myöntää oma keskeneräisyynsä, kuin yrittää pakottautua jonkin itseään suuremman taakan kantajaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti