keskiviikko 30. maaliskuuta 2011
maanantai 28. maaliskuuta 2011
Oikeus aborttiin vai oikeus perheeseen?
Laaja-alaista pohdiskelua vaikeasta kysymyksestä.
Timo Soinin oivallus aborttien kieltämisestä (mm. Suomen kuvalehti 11/2008) on herättänyt valtaisaa keskustelua. Jopa niin, että useita aiheesta kirjoitettuja blogimerkintöjä on kokonaan poistettu. Onko abortti liian kuuma peruna suomalaiseen keskustelukulttuuriin vai onko "netti" vain väärä alusta moiselle keskustelulle? Kasvottomuushan nostattaa yleensä pidäkkeettömämpää raivoa, kuin kasvokkain asioista tuttujen kesken pohdinta koskaan.
Yritän kuitenkin avata tätä vaikeaa aihetta niiltä osin, kuin se on oman ajatteluni rajoissa mahdollista.
Pakanana uskon, että elämä voi parhaiten rajattuna. Kuolema elämää rajoittavana tekijänä on myös kaiken elämän mahdollistaja - elleivät toiset kuolisi, toiset eivät koskaan voisi syntyä ja elää. Tämän tietää jokainen puutarhaansa kitkenyt ihminen. Joskus porkkanapenkki on harvennettava, vaikka kuinka harmittaisi - muuten kaikki porkkanat jäävät onnettoman pieniksi.
On vaikea kuvitella, että yksikään nainen joutuisi kohtaamaan henkilökohtaisempaa ja vaikeampaa haastetta, kuin päättää kuinka toimia suunnittelemattoman raskauden sattuessa. Jos valinnanvapauden tässä tilanteessa poistaa, kuten Soini ehdotti, kieltää samalla naisen oikeuden omaan ruumiinseensa ja omasta elämästään päättämiseen. Kieltää sekä oikeuden luopua äitiydestä silloin, kun ei siihen kykene, mutta yhtä vahvasti kieltää oikeuden ryhtyä äidiksi. Pakotettu äitiys ei ole sama, kuin omasta vapaasta tahdosta syttyvä rakkaus lasta kohtaan. Ja vasta voidessaan halutessaan kieltäytyä, voi myös halutessaan todella sanoa kyllä.
Mikään pakanuuden eri haara ei tarkalleen ilmoita milloin sielu asettuu ihmiseen. Myös tuntemieni äitien kesken kokemukset vaihtelevat laajasti - toiset ovat tunteneet lapsensa jo ennen hedelmöittymisen hetkeä. Toiset arvelevat kohdanneensa lapsensa läsnäolon vasta synnytyspolttojen alkaessa. Ja vanhakantainen suomalainen traditio esittää, että sielu asettuu lapseen ensimmäisten hampaiden puhjetessa, jolloin oli tapana antaa lapselle nimi ja siten olemassa olo yhteisössä.
Toisaalta keskustellessamme tästä aiheesta wicca.fi:n foorumilla kohtasin tyystin uuden ajatuksen. Eräs kanssakirjoittajista ilmoitti vastustavansa kevytmielisesti tehtyä aborttia oltuaan hoitajana länsä operaatioissa. Hän kertoi individualistisen ajatuksensa valinnanvapaudesta ja elämättömästä elämästä kuihtuneen näkyyn abortoidusta sikiöstä.
Yhteiskunnallinen lisääntymisen patologisointi - lapsen saamisen esittäminen elämän loppuna ja ikuisena ikeenä harteilla on minusta monin verroin vaarallisempaa, kuin se, että yhteiskunnassamme vallitsee mahdollisuus valita.
Feministinen liike onkin alkanut puhua oikeudesta äitiyteen ja vanhemmuuteen. Monesti asenteet ja vaatimukset nimittäin tuntuvat ihan hurjilta - kuin vanhemmuus olisi vain niitä varten, joiden koko elämä on jo valmis - koulut käyty, vakityö, elämä järjestyksessä. Ei äitiys ole kiinni puhtaasti näistä maallisista asioista, vaan täysjärkinen ihminen kyllä selviytyy myös lasten ja opintojen ja vähän keskeneräisemmänkin elämän kanssa. Täytyy olla lupa ryhtyä äidiksi silloin kun se itselle sopii, ei vain silloin, kun yhteiskunta antaa siihen luvan tai lähipiiri hyväksyntänsä.
Tämän sanottuani totean heti perään, että vastuullisuus mielestäni tarkoittaa sitä, että pystyy arvioimaan oman kykynsä ja mahdollisuutensa tarjota mielekäs elämä lapselle. Raskaudessa tai sen keskeyttämisessä ei koskaan ole kyse pelkästään fyysisestä toimenpiteestä, eikä velvollisuus oman lapsensa suhteen koskaan voi päättyä mihinkään taianomaiseen vuoteen. Kyse on aina kokonaisesta elämästä ja yhtä hyvin äidin oikeudesta omaan ruumiiseensa, kuin lapsen oikeudesta oikeaan äitiin. Jos tietää olevansa haluton tai kyvytön sitoutumaan äitiyteen, on varmasti parempi molemmille osapuolille, että raskaus keskeytetään.
Vähintään yhtä tärkeää olisi yhteiskunnan turvata lapsiperheiden elinehdot. Lapsiperheiden köyhyys kasvaa käsittämätöntä vauhtia. Väitän, että todellinen lääke lisääntyviin abortteihin ei ole niiden kieltäminen, vaan tuntuva korotus lapsilisään sekä heikoimmassa yhteiskunnallisessa asemassa olevien perheiden tukeminen. Vastuullinen äiti ei synnytä lasta, jos on epävarma siitä, missä lapsensa kanssa asuu tai onko lapselle varaa ostaa ruokaa. Abortteja vastustavat voisivat suunnata tarmonsa viisaammin taistelemalla taloudellisesti turvatun lapsuuden puolesta.
Oppiäitini Starhawk kirjoittaa: "An abortion is the death of a possibility. Not all possibilities can come into being--that is the nature of life itself--but we can still allow ourselves to mourn and grieve while upholding absolutely our right to make the choice." Lähde.
Jokainen meistä ymmärtää, ettei terho ole tammi, vaikka se sisältää tammen mahdollisuuden. Samoin alkio ei ole vielä ihminen, tarvitaan kuukausia lämpimässä kohdussa ja sen jälkeen vuosien kasvu muiden ihmisten joukossa, jotta mahdollisuudesta kuoriutuisi todellisuutta.
Toisaalta abortti arkipäiväistyy osittain siksi, että siihen liittyy niin vahva itse valitsemisen ajatus. Ikäänkuin meillä ei olisi lupa surra omaa riittämättömyyttämme, kykenemättömyyttämme äitiyteen. Kohtaamaton suru se usein koteloituu tunteettomuudeksi. On helpompi sanoa itselleen, että "taas sitä mennään, ei tämä mitään, kun ei ne edellisetkään" kuin pysähtyä todella surun äärelle, kohdata oma valintansa kaikkine seurauksineen. Auttaisiko sarja-abortoijaa syyllistämistä enemmän pysähtyminen, lempeys ja läsnäolo, jotka antaisivat tilaa surulle, pettymykselle ja vihallekin? Olen siitä itsepäinen humanisti, että ajattelen lempeyden aina auttavan pakottamista, rankaisemista ja syyllistämistä pidemmälle.
Oma näkökohtani ehkäisyyn ja aborttiin on syntynyt vilpittömästä inhostani väkivaltaa ja pakottamista kohtaan. Vastuullinen ihminen huolehtii, tekee päätöksiä ja seisoo niiden takana. Niin ehkäisyn kuin abortinkin suhteen. Olisi käsittämättömän väärin, ettei abortin mahdollisuutta olisi lainkaan - olisi emotionaalisesti hirvittävää kantaa kehossaan lasta, jota pelkää ja vihaa. Toisaalta, olisi yhtälailla sietämättömällä tavalla väärin pakottaa lääkärit tekemään abortteja omatuntonsa vastaisesti. Avain on siinä, että lakien tulisi turvata yhteiskunta, jossa jokaisella olisi oikeus toimia todellisen tahtonsa mukaisesti, kunhan ei vahingoita muita. Sellainen yhteiskunta, johon lapset ovat tervetulleita, eivät taakka, rasite ja kustannus. Sellainen yhteiskunta, jossa on lupa surra ja myöntää oma keskeneräisyynsä, kuin yrittää pakottautua jonkin itseään suuremman taakan kantajaksi.
Timo Soinin oivallus aborttien kieltämisestä (mm. Suomen kuvalehti 11/2008) on herättänyt valtaisaa keskustelua. Jopa niin, että useita aiheesta kirjoitettuja blogimerkintöjä on kokonaan poistettu. Onko abortti liian kuuma peruna suomalaiseen keskustelukulttuuriin vai onko "netti" vain väärä alusta moiselle keskustelulle? Kasvottomuushan nostattaa yleensä pidäkkeettömämpää raivoa, kuin kasvokkain asioista tuttujen kesken pohdinta koskaan.
Yritän kuitenkin avata tätä vaikeaa aihetta niiltä osin, kuin se on oman ajatteluni rajoissa mahdollista.
Pakanana uskon, että elämä voi parhaiten rajattuna. Kuolema elämää rajoittavana tekijänä on myös kaiken elämän mahdollistaja - elleivät toiset kuolisi, toiset eivät koskaan voisi syntyä ja elää. Tämän tietää jokainen puutarhaansa kitkenyt ihminen. Joskus porkkanapenkki on harvennettava, vaikka kuinka harmittaisi - muuten kaikki porkkanat jäävät onnettoman pieniksi.
On vaikea kuvitella, että yksikään nainen joutuisi kohtaamaan henkilökohtaisempaa ja vaikeampaa haastetta, kuin päättää kuinka toimia suunnittelemattoman raskauden sattuessa. Jos valinnanvapauden tässä tilanteessa poistaa, kuten Soini ehdotti, kieltää samalla naisen oikeuden omaan ruumiinseensa ja omasta elämästään päättämiseen. Kieltää sekä oikeuden luopua äitiydestä silloin, kun ei siihen kykene, mutta yhtä vahvasti kieltää oikeuden ryhtyä äidiksi. Pakotettu äitiys ei ole sama, kuin omasta vapaasta tahdosta syttyvä rakkaus lasta kohtaan. Ja vasta voidessaan halutessaan kieltäytyä, voi myös halutessaan todella sanoa kyllä.
Mikään pakanuuden eri haara ei tarkalleen ilmoita milloin sielu asettuu ihmiseen. Myös tuntemieni äitien kesken kokemukset vaihtelevat laajasti - toiset ovat tunteneet lapsensa jo ennen hedelmöittymisen hetkeä. Toiset arvelevat kohdanneensa lapsensa läsnäolon vasta synnytyspolttojen alkaessa. Ja vanhakantainen suomalainen traditio esittää, että sielu asettuu lapseen ensimmäisten hampaiden puhjetessa, jolloin oli tapana antaa lapselle nimi ja siten olemassa olo yhteisössä.
Toisaalta keskustellessamme tästä aiheesta wicca.fi:n foorumilla kohtasin tyystin uuden ajatuksen. Eräs kanssakirjoittajista ilmoitti vastustavansa kevytmielisesti tehtyä aborttia oltuaan hoitajana länsä operaatioissa. Hän kertoi individualistisen ajatuksensa valinnanvapaudesta ja elämättömästä elämästä kuihtuneen näkyyn abortoidusta sikiöstä.
Yhteiskunnallinen lisääntymisen patologisointi - lapsen saamisen esittäminen elämän loppuna ja ikuisena ikeenä harteilla on minusta monin verroin vaarallisempaa, kuin se, että yhteiskunnassamme vallitsee mahdollisuus valita.
Feministinen liike onkin alkanut puhua oikeudesta äitiyteen ja vanhemmuuteen. Monesti asenteet ja vaatimukset nimittäin tuntuvat ihan hurjilta - kuin vanhemmuus olisi vain niitä varten, joiden koko elämä on jo valmis - koulut käyty, vakityö, elämä järjestyksessä. Ei äitiys ole kiinni puhtaasti näistä maallisista asioista, vaan täysjärkinen ihminen kyllä selviytyy myös lasten ja opintojen ja vähän keskeneräisemmänkin elämän kanssa. Täytyy olla lupa ryhtyä äidiksi silloin kun se itselle sopii, ei vain silloin, kun yhteiskunta antaa siihen luvan tai lähipiiri hyväksyntänsä.
Tämän sanottuani totean heti perään, että vastuullisuus mielestäni tarkoittaa sitä, että pystyy arvioimaan oman kykynsä ja mahdollisuutensa tarjota mielekäs elämä lapselle. Raskaudessa tai sen keskeyttämisessä ei koskaan ole kyse pelkästään fyysisestä toimenpiteestä, eikä velvollisuus oman lapsensa suhteen koskaan voi päättyä mihinkään taianomaiseen vuoteen. Kyse on aina kokonaisesta elämästä ja yhtä hyvin äidin oikeudesta omaan ruumiiseensa, kuin lapsen oikeudesta oikeaan äitiin. Jos tietää olevansa haluton tai kyvytön sitoutumaan äitiyteen, on varmasti parempi molemmille osapuolille, että raskaus keskeytetään.
Vähintään yhtä tärkeää olisi yhteiskunnan turvata lapsiperheiden elinehdot. Lapsiperheiden köyhyys kasvaa käsittämätöntä vauhtia. Väitän, että todellinen lääke lisääntyviin abortteihin ei ole niiden kieltäminen, vaan tuntuva korotus lapsilisään sekä heikoimmassa yhteiskunnallisessa asemassa olevien perheiden tukeminen. Vastuullinen äiti ei synnytä lasta, jos on epävarma siitä, missä lapsensa kanssa asuu tai onko lapselle varaa ostaa ruokaa. Abortteja vastustavat voisivat suunnata tarmonsa viisaammin taistelemalla taloudellisesti turvatun lapsuuden puolesta.
Oppiäitini Starhawk kirjoittaa: "An abortion is the death of a possibility. Not all possibilities can come into being--that is the nature of life itself--but we can still allow ourselves to mourn and grieve while upholding absolutely our right to make the choice." Lähde.
Jokainen meistä ymmärtää, ettei terho ole tammi, vaikka se sisältää tammen mahdollisuuden. Samoin alkio ei ole vielä ihminen, tarvitaan kuukausia lämpimässä kohdussa ja sen jälkeen vuosien kasvu muiden ihmisten joukossa, jotta mahdollisuudesta kuoriutuisi todellisuutta.
Toisaalta abortti arkipäiväistyy osittain siksi, että siihen liittyy niin vahva itse valitsemisen ajatus. Ikäänkuin meillä ei olisi lupa surra omaa riittämättömyyttämme, kykenemättömyyttämme äitiyteen. Kohtaamaton suru se usein koteloituu tunteettomuudeksi. On helpompi sanoa itselleen, että "taas sitä mennään, ei tämä mitään, kun ei ne edellisetkään" kuin pysähtyä todella surun äärelle, kohdata oma valintansa kaikkine seurauksineen. Auttaisiko sarja-abortoijaa syyllistämistä enemmän pysähtyminen, lempeys ja läsnäolo, jotka antaisivat tilaa surulle, pettymykselle ja vihallekin? Olen siitä itsepäinen humanisti, että ajattelen lempeyden aina auttavan pakottamista, rankaisemista ja syyllistämistä pidemmälle.
Oma näkökohtani ehkäisyyn ja aborttiin on syntynyt vilpittömästä inhostani väkivaltaa ja pakottamista kohtaan. Vastuullinen ihminen huolehtii, tekee päätöksiä ja seisoo niiden takana. Niin ehkäisyn kuin abortinkin suhteen. Olisi käsittämättömän väärin, ettei abortin mahdollisuutta olisi lainkaan - olisi emotionaalisesti hirvittävää kantaa kehossaan lasta, jota pelkää ja vihaa. Toisaalta, olisi yhtälailla sietämättömällä tavalla väärin pakottaa lääkärit tekemään abortteja omatuntonsa vastaisesti. Avain on siinä, että lakien tulisi turvata yhteiskunta, jossa jokaisella olisi oikeus toimia todellisen tahtonsa mukaisesti, kunhan ei vahingoita muita. Sellainen yhteiskunta, johon lapset ovat tervetulleita, eivät taakka, rasite ja kustannus. Sellainen yhteiskunta, jossa on lupa surra ja myöntää oma keskeneräisyynsä, kuin yrittää pakottautua jonkin itseään suuremman taakan kantajaksi.
Ennakkoluuloisuus on sairaus, homous ei!
Me, puolueidemme nuoret eduskuntavaaliehdokkaat, olemme huolestuneina seuranneet Nuotta-lehden taholta julkaistua homovastaista kampanjaa, jonka taustalla on monta kirkollisverovaroja nauttivaa yhdistystä. Siinä homoseksuaalisuus rinnastetaan murhaan, ja väitetään, että homous on sairaudenomainen tila, josta voi parantua. Homous on Suomen laissa poistettu tautiluokituksesta 1986. Tämä todistaa, että ennakkoluuloista voi parantua. Kaikenlainen syrjintä ikään, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai kansallisuuteen liittyen on yhteiskunnallemme paljon vaarallisempaa, kuin erilaisuus.
Olemme huolestuneena seuranneet, kuinka homoseksuaalisten nuorten itsemurhariski on 3-4 kertaa suurempi kuin heteroiden. Se kertoo omaa surullista tarinaansa siitä, miten käy yhteiskunnan joka ei siedä erilaisuutta. Ihminen on kohdattava ihmisenä. Haluamme olla luomassa aidosti suvaitsevaista ja tasa-arvoista yhteiskuntaa Siihen liittyy sorretun puolustaminen ja oman sydämen äänen kuunteleminen. Sairaus on saada tyydytystä ja hyvää oloa sortamalla toista.
Asenteet ja lainsäädäntö kulkevat käsi kädessä. On ehdottoman tärkeää, että kaikki ihmiset ovat lain edessä tasa-arvoisessa asemassa ja valtio ei syrji kansalaisiaan erilaisuuden perusteella. Sen vuoksi seuraavaan hallitusohjelmaan tulee kirjata tasa-arvoinen avioliittolaki, joka antaa kaikille ihmisille samat oikeudet ja velvollisuudet rakastaa ja tulla rakastetuksi.
Anssi Kekkonen, Kansanedustajaehdokas, (Kesk.)
Sonja Kekkonen, Kansanedustajaehdokas (SDP)
Johannes Kuhmonen, Kansanedustajaehdokas (Vas.)
Touko Aalto, Kansanedustajaehdokas (Vihr.)
Miska Lamminen, Kansanedustajaehdokas (SKP)
Kukin kirjoittajista levittää viestiä yhä eteenpäin tahoillaan.
lauantai 26. maaliskuuta 2011
Miksi meillä on nälkää?
Maailmassa parasta aikaa miljardi ihmistä näkee nälkää. Toisin kuin väitetään, tämä ei johdu siitä, etteikö ruokaa riittäisi. Päin vastoin - ruokaa tuotetaan 4 600 kcal päivässä jokaista maapallon asukasta kohti. Vertailun vuoksi, tällainen raskaana oleva järeän kokoinen nainen kuin minä tarvitsee ruokaa noin 2 500 kcal päivässä - noin puolet tuotetusta.
Surullista on, ettei tuosta tuotetusta ruoan määrästä suinkaan kaikki päädy ruokapöytiin. Luulisi, ettei nälkäisen maailman olisi viisasta tuhlata resurssejaan. Kuitenkin sadonkorjuun jälkeinen hävikki on tuosta päiväannoksesta 600 kcal, jakelun ja jalostuksen 800 kcal. Mutta suurin tuhlari on lihaeläinten rehu - se haukkaa nälkäisen lautaselta joka päivä 1700 kcal, mutta tuottaa lihaa vain 500 kcal. Nopealla matematiikalla lihaeläinten pitäminen pitää maailman nälässä ja oma verenhimoisuutemme ruokkii globaalia nälkää. Lihantuotannon rehuksi menevän osuuden ruoantuotannosta ennustetaan kuitenkin vain valitettavasti kasvavan entisestään, kun kehittyvien maiden, kuten Kiinan, ruokavalio muuttuu enemmän lihaa sisältäväksi.
Meillä länsimaissa on vielä ihan oma ongelmamme, jota ei muualla niinkään tunneta. Me heitämme syömäkelpoista ruokaa kaatopaikalle. On järisyttävää, kuinka suuri määrä ruokaa tässäkin maassa on varaa laittaa kaatopaikalle, vaikka jopa omassa maassamme nälkäisiä kyllä riittäisi. Kauppojen roskiin menevään ruokaan olisi vielä helppo puuttua, mutta roskiin pääosa ruoasta päätyy kodeista. Siinä, missä opiskelija kaapii homeet leivän pinnasta ja toivoo parasta, tuntuu elintasomme monen kohdalla siirtyvän suoraan tuhlaukseen - ei edes suun kautta, vaan kaupasta kaappiin ja sieltä roskiksen läpi kaatopaikoille.
On olemassa lukuisia tapoja korjata maailman nälkää. Tärkein olisi tietysti jakaa ruoka tasaisemmin. Jokainen voi kuitenkin myös omalta kohdaltaan vaikuttaa ostamalla vain sen, minkä syö ja välttämällä lihaa. Tärkein kaikista toimenpiteistä on kuitenkin luopua sellaisesta talousjärjestelmästä, missä ruokaa on parempi heittää pois, kuin antaa nälkäisille. Tämän epäkohdan oivaltaminen ei vaadi rakettitiedettä, vaan inhimillistä ajattelua.
Monin paikoin juuri uusliberalismi ja tehomaatalous ovat ratkaisun sijaan tuoneet tullessaan nälän. "Hyödyt ovat kasautuneet harvoille, ihmiskunnan säilymiselle tärkeä luonnonvaraperusta on vaurioitunut pahasti, maatalouden kasvihuonepäästöt ovat kasvaneet valtaviksi ja tehomaatalouden jatkuminen vaarantaa veden, energian ja ruoan saannin ja ilmaston vakauden" raportoi Worldwatch Institute Maailmantila 2011 -kirjassa. Pysyviä muutoksia kohti oikeudenmukaista ja kestävää maailmaa saadaan vain luomalla oikeudenmukainen ja kestävä talousjärjestelmä. Kapitalismi on tuonut meille vain nälkää, tuhoa ja rikkauden kertymistä ihmiskunnan harvojen etuoikeutettujen käsiin.
Surullista on, ettei tuosta tuotetusta ruoan määrästä suinkaan kaikki päädy ruokapöytiin. Luulisi, ettei nälkäisen maailman olisi viisasta tuhlata resurssejaan. Kuitenkin sadonkorjuun jälkeinen hävikki on tuosta päiväannoksesta 600 kcal, jakelun ja jalostuksen 800 kcal. Mutta suurin tuhlari on lihaeläinten rehu - se haukkaa nälkäisen lautaselta joka päivä 1700 kcal, mutta tuottaa lihaa vain 500 kcal. Nopealla matematiikalla lihaeläinten pitäminen pitää maailman nälässä ja oma verenhimoisuutemme ruokkii globaalia nälkää. Lihantuotannon rehuksi menevän osuuden ruoantuotannosta ennustetaan kuitenkin vain valitettavasti kasvavan entisestään, kun kehittyvien maiden, kuten Kiinan, ruokavalio muuttuu enemmän lihaa sisältäväksi.
Meillä länsimaissa on vielä ihan oma ongelmamme, jota ei muualla niinkään tunneta. Me heitämme syömäkelpoista ruokaa kaatopaikalle. On järisyttävää, kuinka suuri määrä ruokaa tässäkin maassa on varaa laittaa kaatopaikalle, vaikka jopa omassa maassamme nälkäisiä kyllä riittäisi. Kauppojen roskiin menevään ruokaan olisi vielä helppo puuttua, mutta roskiin pääosa ruoasta päätyy kodeista. Siinä, missä opiskelija kaapii homeet leivän pinnasta ja toivoo parasta, tuntuu elintasomme monen kohdalla siirtyvän suoraan tuhlaukseen - ei edes suun kautta, vaan kaupasta kaappiin ja sieltä roskiksen läpi kaatopaikoille.
On olemassa lukuisia tapoja korjata maailman nälkää. Tärkein olisi tietysti jakaa ruoka tasaisemmin. Jokainen voi kuitenkin myös omalta kohdaltaan vaikuttaa ostamalla vain sen, minkä syö ja välttämällä lihaa. Tärkein kaikista toimenpiteistä on kuitenkin luopua sellaisesta talousjärjestelmästä, missä ruokaa on parempi heittää pois, kuin antaa nälkäisille. Tämän epäkohdan oivaltaminen ei vaadi rakettitiedettä, vaan inhimillistä ajattelua.
Monin paikoin juuri uusliberalismi ja tehomaatalous ovat ratkaisun sijaan tuoneet tullessaan nälän. "Hyödyt ovat kasautuneet harvoille, ihmiskunnan säilymiselle tärkeä luonnonvaraperusta on vaurioitunut pahasti, maatalouden kasvihuonepäästöt ovat kasvaneet valtaviksi ja tehomaatalouden jatkuminen vaarantaa veden, energian ja ruoan saannin ja ilmaston vakauden" raportoi Worldwatch Institute Maailmantila 2011 -kirjassa. Pysyviä muutoksia kohti oikeudenmukaista ja kestävää maailmaa saadaan vain luomalla oikeudenmukainen ja kestävä talousjärjestelmä. Kapitalismi on tuonut meille vain nälkää, tuhoa ja rikkauden kertymistä ihmiskunnan harvojen etuoikeutettujen käsiin.
torstai 24. maaliskuuta 2011
Yhteistyötä Tikkakoskella.
Palasin juuri Tikkakosken lukion vaalipaneelista.
Paneelissa oli mukana, kuten juontajamme sanoi, kaikki eduskuntapuoleet ja SKP.
Remontoitavan koulun, jonka kellari oli tulvinut niin, että opiskelijoiden kirjat olivat tuhoutuneet, auditorio olikin ensimmäisen tunnin ajan täynnä. Ysi-luokkalaiset joutuvait kuitenkin menemään seuraavalle tunnille puolessa välissä, mutta jäi sali silti puolilleen lukiolaisia.
Kysymykset paneelissa olivat, kuten odotinkin, niitä perusasioita EU:sta ydinvoiman kautta sukupuolineutraaliin avioliittoon. Oli erittäin mukavaa nähdä ja kokea, kun vasemman laidan poliitikot, Vihreiden Touko Aalto, SDP:n Sonja Kekkonen, Vasemmistoliiton Johannes Kuhmonen ja minä, SKP:n Miska Lamminen, puhalsimme yhteen hiileen ja tuimme toinen toisiamme suurimman osan aikaa. Niin sanottu vastustajamme sisälsi Kokoomuksen Leo Urpilaisen, KD:n Asmo Maanselän, sekä Keskustan Petri Toivolan. Puolueettomana puolueena toimi mukavan asiallinen ja järkevä vanhempi naisehdokas Perussuomalaisten Eila Sahala.
Yksi paneelin kuumimmista aiheista oli sukupuolineutraali avioliittolaki, jolloin sain heti alkuun pelata vanhan kunnon Natsi-Kortin pöytään, mainitessani sen, että edellisen kerran Euroopassa rekisteröitiin homoja natsien toimesta (Vaaleanpunaisen Kolmion kantajat, teitä ei unohdeta!)
Tietenkin toisella laidalla sotkettiin tähänkin aiheeseen kirkko mukaan ja minun pitikin muistuttaa, että eduskuntaan tässä pyritään, eikä kirkkovaltuustoon.
Ydinvoiman ja ympäristökriisien tullessa peliin, oli puheenvuoroni aseteltu aina Johanneksen ja Toukon jälkeen, joten aika paljon meni heitä kompatessa. Sanoin kuitenkin, että pohjimmiltaan ympäristön saasteet ja ongelmat johtuvat itsekkäisistä paskiaisista, joille ei mikään riitä. Näinhän tämä on. Jos me kaikki puhallamme yhteen hiileen, voimme parantaa maailman. Valitettavasti on aina väestöä, jotka elävät "Kaikki-Mulle-Heti-Nyt!"-asenteella.
Mutta eiköhän tämä tästä parane. Vasemmalla laidalla on pohjimmiltaan puolue rajat ylittävä lämmin henki ja yhteinen arvomaailma.
Tai näin ainakin tässä paneelissa koin.
Miska
Paneelissa oli mukana, kuten juontajamme sanoi, kaikki eduskuntapuoleet ja SKP.
Remontoitavan koulun, jonka kellari oli tulvinut niin, että opiskelijoiden kirjat olivat tuhoutuneet, auditorio olikin ensimmäisen tunnin ajan täynnä. Ysi-luokkalaiset joutuvait kuitenkin menemään seuraavalle tunnille puolessa välissä, mutta jäi sali silti puolilleen lukiolaisia.
Kysymykset paneelissa olivat, kuten odotinkin, niitä perusasioita EU:sta ydinvoiman kautta sukupuolineutraaliin avioliittoon. Oli erittäin mukavaa nähdä ja kokea, kun vasemman laidan poliitikot, Vihreiden Touko Aalto, SDP:n Sonja Kekkonen, Vasemmistoliiton Johannes Kuhmonen ja minä, SKP:n Miska Lamminen, puhalsimme yhteen hiileen ja tuimme toinen toisiamme suurimman osan aikaa. Niin sanottu vastustajamme sisälsi Kokoomuksen Leo Urpilaisen, KD:n Asmo Maanselän, sekä Keskustan Petri Toivolan. Puolueettomana puolueena toimi mukavan asiallinen ja järkevä vanhempi naisehdokas Perussuomalaisten Eila Sahala.
Yksi paneelin kuumimmista aiheista oli sukupuolineutraali avioliittolaki, jolloin sain heti alkuun pelata vanhan kunnon Natsi-Kortin pöytään, mainitessani sen, että edellisen kerran Euroopassa rekisteröitiin homoja natsien toimesta (Vaaleanpunaisen Kolmion kantajat, teitä ei unohdeta!)
Tietenkin toisella laidalla sotkettiin tähänkin aiheeseen kirkko mukaan ja minun pitikin muistuttaa, että eduskuntaan tässä pyritään, eikä kirkkovaltuustoon.
Ydinvoiman ja ympäristökriisien tullessa peliin, oli puheenvuoroni aseteltu aina Johanneksen ja Toukon jälkeen, joten aika paljon meni heitä kompatessa. Sanoin kuitenkin, että pohjimmiltaan ympäristön saasteet ja ongelmat johtuvat itsekkäisistä paskiaisista, joille ei mikään riitä. Näinhän tämä on. Jos me kaikki puhallamme yhteen hiileen, voimme parantaa maailman. Valitettavasti on aina väestöä, jotka elävät "Kaikki-Mulle-Heti-Nyt!"-asenteella.
Mutta eiköhän tämä tästä parane. Vasemmalla laidalla on pohjimmiltaan puolue rajat ylittävä lämmin henki ja yhteinen arvomaailma.
Tai näin ainakin tässä paneelissa koin.
Miska
tiistai 22. maaliskuuta 2011
Terveiset Hankasalmen ja Kinnulan paneeleista!
Aurinkoiset terveiset Hankasalmelta!
Viikon lämpimin päivä sujui upeasti Hankasalmen maisemissa, Kuuhankaveden koulussa paneloimassa. Olimme Touko Aallon kanssa liikenteessä linja-autolla, joten pääsimme paikalle hyvissä ajoin - reilun kaksi tuntia ennen paneelin alkua. Ehdimmepä siinä tavata ihmisiä ja nauttia vieraanvaraisuudesta, mistä ehdoton kiitos!
Varsinainen paneeli sujui ilahduttavassa ilmapiirissä - yleisöllä oli runsaasti hyviä ja tarkkanäköisiä kysymyksiä ja panelistit onnistuivat ilmaisemaan eriävät näkökantansa selvästi. Tietysti on vaikea paneloida sellaisten sanavalmiiden ja samansuuntaisilla ajatuksilla varustettujen tovereiden seurassa, kuin demareiden Atte Viinikka ja vassareiden Johannes Kuhmonen - monessa kohtaa pojat ehtivät tyhjentää pajatson, kuten sanotaan, ennen kuin puhevuoro siirtyi minulle saakka.
Toisaalta on hupaisaa huomata, kuinka ihan kaikki eivät paneeleissa malta olla ottamatta esille tuotuja mielipiteitä ja kyseenalaistuksia henkilökohtaisesti. Politiikassa pitäisi kuitenkin oppia perustelemaan kantansa ja esittelemään lähteensä, eikä loukkaantua siitä, ettei ihan kaikkea purematta niellä vain sanojan itsensä vuoksi. Monella muuten kokeneella ihmisellä lieneekin politiikan pelikentillä paljon opettelemista, mikäli aikovat kestää edes toiselle puoliajalle saakka. Kommarina sitä huomaa olevansa aika paksunahkainen ja paatunut erilaisten heittojen, kyseenalaistusten ja kommenttien suhteen - suurimman osan niistä on jo ehtinyt moneen kertaan kuullakin.
Paneelin jälkeen ehdimme hitusen pohdiskella naisten vähyyttä politiikassa ja ehdokkaina. Huomasin jälleen olevani paneelin ainoa nainen, viimeksi Karstulassa meitä oli sentään jopa kaksi kahdeksasta paikalla olevasta panelistista.
Olen ylpeä siitä, että meillä kommareilla on varmasti vaalien naisvaltaisin lista - 14:stä ehdokkaastamme peräti 8 on naisia. Olemme onnistuneet keskuudessamme toimimaan siten, etteivät naiset pelkää asettua näkyville ja alttiiksi. Tosin tämä on vasta puoli voittoa, näin hieno tilanne vallitsee vain meillä Keski-Suomessa. Mietin oman piirimme toiminnan ilmapiiriä ja kannustavuutta. Meillä rohkaistaan, vedetään yhtä köyttä ja osataan sopia asioista. Sellaisessa porukassa, missä se pahin vihollinen ei löydy oman porukan sisältä on mukava tehdä töitä ja sieltä uskaltaa asettua myös ulospäin alttiiksi. Ellei oma porukka pidä puolia ja kannusta, olisin varmasti itse aika haluton mihinkään vastuullisempaan toimeen.
On kuitenkin surullista, jos politiikkaa tehdään laajemmassa mitassa vain puolen väestön voimin. Yhteiskunnassamme on yhä vahvasti sukupuolittuneita ongelmia ja naisten äänen kuuluminen sekä eri puolueiden, että valtakunnan politiikassa olisi valtavan tärkeää. Nuorisovaltuustot ovat usein hyvin nais- tai tyttövaltaisia - miksi nämä nuoret ja selvästi aktiiviset naiset eivät siirry "suureen politiikkaa"? Koetaanko sen toimintamaailma liian karuna ja kovana? Nuorille naisaktiiveille lähetän terveisiksi: "Pysykää kovina ja toiminnassa mukana! Politiikan tekemisen tapa voidaan muuttaa ja se muuttuu, kun politiikassa toimivat ihmiset pitävät kiinni omasta ihmisyydestään."
Mummuisin terveisin
Hanna
Ja Miska jatkaa..
Noniin, Kinnulasta on kotiuduttu!
Koko reissuhan oli alkujaankin monien sattumusten suma, alkaen siitä, että olin unohtanut kokonaan kirjoittaa kyseisen paneelin ylös kalenteriini, joten sitä ei siis nykyisen, kalenterin hallitsemassa tulevaisuudessani, ollut. Onneksi toveri Hanna muisti siitä sanoa useaan otteeseen, joten olin valmistautunut henkisesti paneloimaan. Pahaksi onneksi, näin Kotkalaissyntyisenä, en ollut ollenkaan perillä Kinnulan geografisesta sijainnista, joten vasta edeltävänä maanantaina minulle selvisi, että Kinnula löytyy 160 km. Jyväskylästä pohjoiseen, eikä linja-autoja sinne mene kuin kaksi päivässä. Sähköpostiini oli kuitenkin tullut viesti Maia Fandilta (Vih.), jolla oli samainen ongelma, joten liityin hänen viestiinä kyytiä kinuamaan. Onneksemme Katja Minkkinen (Vas.) oli menossa autollansa ja nappasi sitten meidätkin kyytiinsä.
Menomatka meni leppoisasti keskustellen sisäilmaongelmista kouluissa ja muissa kunnallisissa rakennuksissa. Paneelikin meni oikein mukavasti, vaikkakin hieman pintapuolisesti. Kysymykset olivat niitä perusaiheita; opintotuki, ydinvoima, asevelvollisuus jne. Monesti asetelma oli kaikki (vih., vas., ps., skp., sdp., kes.) vastaan kokoomuksen paikallinen ehdokas.
Aika pian hupenikin ja paneeli laitettiin kasaan. Lyhykäisyydestään ja pienestä yleisöstä huolimatta, koin, että paikalla oleminen oli erittäin tärkeää, sillä meidän on saatava sanamme kuuluviin myös syrjäisemmillä paikkakunnilla ja jo pelkästään paikalla olo tuo huomiota puoleensa. Olihan paikalla myös paikallislehden toimittaja, joten julkisuuskin on taattu.
Ei siitä sen enempiä, nyt menen saunaan ja sitten nukkumaan. Huomenna taas paneeliin, tällä kertaa Tikkakoskelle.
Iltaisin terveisin
Miska
Viikon lämpimin päivä sujui upeasti Hankasalmen maisemissa, Kuuhankaveden koulussa paneloimassa. Olimme Touko Aallon kanssa liikenteessä linja-autolla, joten pääsimme paikalle hyvissä ajoin - reilun kaksi tuntia ennen paneelin alkua. Ehdimmepä siinä tavata ihmisiä ja nauttia vieraanvaraisuudesta, mistä ehdoton kiitos!
Varsinainen paneeli sujui ilahduttavassa ilmapiirissä - yleisöllä oli runsaasti hyviä ja tarkkanäköisiä kysymyksiä ja panelistit onnistuivat ilmaisemaan eriävät näkökantansa selvästi. Tietysti on vaikea paneloida sellaisten sanavalmiiden ja samansuuntaisilla ajatuksilla varustettujen tovereiden seurassa, kuin demareiden Atte Viinikka ja vassareiden Johannes Kuhmonen - monessa kohtaa pojat ehtivät tyhjentää pajatson, kuten sanotaan, ennen kuin puhevuoro siirtyi minulle saakka.
Toisaalta on hupaisaa huomata, kuinka ihan kaikki eivät paneeleissa malta olla ottamatta esille tuotuja mielipiteitä ja kyseenalaistuksia henkilökohtaisesti. Politiikassa pitäisi kuitenkin oppia perustelemaan kantansa ja esittelemään lähteensä, eikä loukkaantua siitä, ettei ihan kaikkea purematta niellä vain sanojan itsensä vuoksi. Monella muuten kokeneella ihmisellä lieneekin politiikan pelikentillä paljon opettelemista, mikäli aikovat kestää edes toiselle puoliajalle saakka. Kommarina sitä huomaa olevansa aika paksunahkainen ja paatunut erilaisten heittojen, kyseenalaistusten ja kommenttien suhteen - suurimman osan niistä on jo ehtinyt moneen kertaan kuullakin.
Paneelin jälkeen ehdimme hitusen pohdiskella naisten vähyyttä politiikassa ja ehdokkaina. Huomasin jälleen olevani paneelin ainoa nainen, viimeksi Karstulassa meitä oli sentään jopa kaksi kahdeksasta paikalla olevasta panelistista.
Olen ylpeä siitä, että meillä kommareilla on varmasti vaalien naisvaltaisin lista - 14:stä ehdokkaastamme peräti 8 on naisia. Olemme onnistuneet keskuudessamme toimimaan siten, etteivät naiset pelkää asettua näkyville ja alttiiksi. Tosin tämä on vasta puoli voittoa, näin hieno tilanne vallitsee vain meillä Keski-Suomessa. Mietin oman piirimme toiminnan ilmapiiriä ja kannustavuutta. Meillä rohkaistaan, vedetään yhtä köyttä ja osataan sopia asioista. Sellaisessa porukassa, missä se pahin vihollinen ei löydy oman porukan sisältä on mukava tehdä töitä ja sieltä uskaltaa asettua myös ulospäin alttiiksi. Ellei oma porukka pidä puolia ja kannusta, olisin varmasti itse aika haluton mihinkään vastuullisempaan toimeen.
On kuitenkin surullista, jos politiikkaa tehdään laajemmassa mitassa vain puolen väestön voimin. Yhteiskunnassamme on yhä vahvasti sukupuolittuneita ongelmia ja naisten äänen kuuluminen sekä eri puolueiden, että valtakunnan politiikassa olisi valtavan tärkeää. Nuorisovaltuustot ovat usein hyvin nais- tai tyttövaltaisia - miksi nämä nuoret ja selvästi aktiiviset naiset eivät siirry "suureen politiikkaa"? Koetaanko sen toimintamaailma liian karuna ja kovana? Nuorille naisaktiiveille lähetän terveisiksi: "Pysykää kovina ja toiminnassa mukana! Politiikan tekemisen tapa voidaan muuttaa ja se muuttuu, kun politiikassa toimivat ihmiset pitävät kiinni omasta ihmisyydestään."
Mummuisin terveisin
Hanna
Ja Miska jatkaa..
Noniin, Kinnulasta on kotiuduttu!
Koko reissuhan oli alkujaankin monien sattumusten suma, alkaen siitä, että olin unohtanut kokonaan kirjoittaa kyseisen paneelin ylös kalenteriini, joten sitä ei siis nykyisen, kalenterin hallitsemassa tulevaisuudessani, ollut. Onneksi toveri Hanna muisti siitä sanoa useaan otteeseen, joten olin valmistautunut henkisesti paneloimaan. Pahaksi onneksi, näin Kotkalaissyntyisenä, en ollut ollenkaan perillä Kinnulan geografisesta sijainnista, joten vasta edeltävänä maanantaina minulle selvisi, että Kinnula löytyy 160 km. Jyväskylästä pohjoiseen, eikä linja-autoja sinne mene kuin kaksi päivässä. Sähköpostiini oli kuitenkin tullut viesti Maia Fandilta (Vih.), jolla oli samainen ongelma, joten liityin hänen viestiinä kyytiä kinuamaan. Onneksemme Katja Minkkinen (Vas.) oli menossa autollansa ja nappasi sitten meidätkin kyytiinsä.
Menomatka meni leppoisasti keskustellen sisäilmaongelmista kouluissa ja muissa kunnallisissa rakennuksissa. Paneelikin meni oikein mukavasti, vaikkakin hieman pintapuolisesti. Kysymykset olivat niitä perusaiheita; opintotuki, ydinvoima, asevelvollisuus jne. Monesti asetelma oli kaikki (vih., vas., ps., skp., sdp., kes.) vastaan kokoomuksen paikallinen ehdokas.
Aika pian hupenikin ja paneeli laitettiin kasaan. Lyhykäisyydestään ja pienestä yleisöstä huolimatta, koin, että paikalla oleminen oli erittäin tärkeää, sillä meidän on saatava sanamme kuuluviin myös syrjäisemmillä paikkakunnilla ja jo pelkästään paikalla olo tuo huomiota puoleensa. Olihan paikalla myös paikallislehden toimittaja, joten julkisuuskin on taattu.
Ei siitä sen enempiä, nyt menen saunaan ja sitten nukkumaan. Huomenna taas paneeliin, tällä kertaa Tikkakoskelle.
Iltaisin terveisin
Miska
torstai 17. maaliskuuta 2011
Politiikan uuden suunnan numerot ovat täällä!
Aino Kainulainen taistelee luonnon ja ihmisoikeuksien puolesta numerolla 103
Anni Kivistö antaa kaikkensa ydinvoimaa vastaan ja yhdenvertaisen avioliittolain puolesta numerolla 104
Hanna-mummu Era tekee töitä monimuotoisen luonnon ja ihmisarvoisen elämän puolesta numerolla 101
Miska Lamminen kamppailee tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden puolesta numerolla 107
keskiviikko 16. maaliskuuta 2011
Terveiset Karstulan ja Norssin paneeleista!
Kirkkaan aurinkoisena tiistaina oltiin paneloimassa oikein kahden nuoren kommunistin voimin. Hanna sai matkustaa Karstulaan ja Miska pääsi edustamaan Normaalikoulun paneeliin. Ensi kertaa paneloinut Miska selvisi urakastaan silminnäkijäraporttien perusteella mainiosti - kuten odottaa sopii.
Hanna:
Olen aina pitänyt näistä koulupaneeleista. Minusta on tärkeää, että politiikka tuodaan lähelle nuoria. Ja toisaalta paneeleissa usein näkyvät puolueiden linjojen erot - toisinaan paremmin ja toisinaan huonommin. Joskus tietysti huvittaa ehdokkaiden kesken vallitseva vilpitön yksimielisyys sellaisista asioista, joita ei kuitenkaan kirveelläkään onnistuta viemään valtakunnan politiikassa läpi. (Kuten nyt vaikkapa opintotuen korottaminen ja indeksiin sitominen.) Totuus politiikasta kuitenkin on, ettei ole mitään yhtä Suurta Suomalaista Unelmaa, jota kaikki puolueet ja poliittiset järjestöt yhdessä pyrkivät viemään eteenpäin - politiikka on monessakin kohtaa nimenomaan ristiriitoja ja erimielisyyksiä siitä, mikä tälle maalle on hyvä ja mikä taas ei. Tämän nostaminen esiin tekee puolueistakin eri näköisiä ja äänestämisestä mielekästä. Jos kaikki olisivat samaa mieltä, olisi vilpittömän samantekevää ketä äänestää vai jättääkö vaikkapa kokonaan äänestämättä.
Haaste nuorten kanssa on aina tehdä politiikasta henkilökohtaista - tuoda se lähelle ja näyttää kuinka vahvaa osaa poliittinen päätöksenteko jokaisen arjessa näyttelee. Monen monta kertaa tekee mieli sanoa, että eihän pelkkä äänestäminen tietenkään edes riitä - se voi olla poliittisen heräämisen alku, mutta siihen ei sovi eikä kannata tyytyä. Poliitikot ovat vain turhantärkeitä narsisteja, ellei kansalaisilla ole joukkovoimaa. Tarvitaan vaalien välillä hereillä olevat ihmiset, aktiiviset kansanliikkeet ja tiukan kriittistä seurantaa sille, toteutuvatko politiikassa annetut lupaukset todella, vai jäädäänkö vain puheiden tasolle.
Ja jokaisen olisi hyvä huomata, että parlamentarismi ja edustuksellisuus ovat demokratiaa vain sanan pinnallisimmassa merkityksessä. Tarvitaan paljon muutoksia päätöksenteon suuriin prosesseihin - enemmän osallisuutta, suoraa demokratiaa, osallistuvaa budjetointia ja kaupunkisuunnittelua. Muuten eletään sen varassa, mitä kansaa edustavat ihmiset kuvittelevat tietävänsä siitä, mikä ihmisille ja yhteiskunnalle on hyväksi. Tärkein asiantuntija on aina ihminen itse - ei hänen edustajansa!
(Miskan raportti saapunee tänne heti, kun hän opinnoiltaan ennättää.)
Hanna:
Olen aina pitänyt näistä koulupaneeleista. Minusta on tärkeää, että politiikka tuodaan lähelle nuoria. Ja toisaalta paneeleissa usein näkyvät puolueiden linjojen erot - toisinaan paremmin ja toisinaan huonommin. Joskus tietysti huvittaa ehdokkaiden kesken vallitseva vilpitön yksimielisyys sellaisista asioista, joita ei kuitenkaan kirveelläkään onnistuta viemään valtakunnan politiikassa läpi. (Kuten nyt vaikkapa opintotuen korottaminen ja indeksiin sitominen.) Totuus politiikasta kuitenkin on, ettei ole mitään yhtä Suurta Suomalaista Unelmaa, jota kaikki puolueet ja poliittiset järjestöt yhdessä pyrkivät viemään eteenpäin - politiikka on monessakin kohtaa nimenomaan ristiriitoja ja erimielisyyksiä siitä, mikä tälle maalle on hyvä ja mikä taas ei. Tämän nostaminen esiin tekee puolueistakin eri näköisiä ja äänestämisestä mielekästä. Jos kaikki olisivat samaa mieltä, olisi vilpittömän samantekevää ketä äänestää vai jättääkö vaikkapa kokonaan äänestämättä.
Haaste nuorten kanssa on aina tehdä politiikasta henkilökohtaista - tuoda se lähelle ja näyttää kuinka vahvaa osaa poliittinen päätöksenteko jokaisen arjessa näyttelee. Monen monta kertaa tekee mieli sanoa, että eihän pelkkä äänestäminen tietenkään edes riitä - se voi olla poliittisen heräämisen alku, mutta siihen ei sovi eikä kannata tyytyä. Poliitikot ovat vain turhantärkeitä narsisteja, ellei kansalaisilla ole joukkovoimaa. Tarvitaan vaalien välillä hereillä olevat ihmiset, aktiiviset kansanliikkeet ja tiukan kriittistä seurantaa sille, toteutuvatko politiikassa annetut lupaukset todella, vai jäädäänkö vain puheiden tasolle.
Ja jokaisen olisi hyvä huomata, että parlamentarismi ja edustuksellisuus ovat demokratiaa vain sanan pinnallisimmassa merkityksessä. Tarvitaan paljon muutoksia päätöksenteon suuriin prosesseihin - enemmän osallisuutta, suoraa demokratiaa, osallistuvaa budjetointia ja kaupunkisuunnittelua. Muuten eletään sen varassa, mitä kansaa edustavat ihmiset kuvittelevat tietävänsä siitä, mikä ihmisille ja yhteiskunnalle on hyväksi. Tärkein asiantuntija on aina ihminen itse - ei hänen edustajansa!
(Miskan raportti saapunee tänne heti, kun hän opinnoiltaan ennättää.)
maanantai 7. maaliskuuta 2011
Puhutaan politiikkaa: tasa-arvo ja naisten euro
Ammattiliitto JHL:n teettämässä kyselytutkimuksessa neljä viidestä vastaajasta katsoi, että naisten ja miesten perusteettomia palkkaeroja pitää huonosta taloustilanteesta huolimatta kaventaa niin, että naisen euro on vähintään 85 senttiä vuonna 2015. Tämä on hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen nimeämä tavoite. Lähde.
Tuntuuko täysin älyttömältä? Älä huoli, niin meistäkin! Siis mistä lähtien palkkaerojen kaventaminen on joku ihan oikea tavoite? Todellinen tavoite on niiden täydellinen poistaminen. Muutama sentti lisää naisen euroon ei tarkoita mitään muuta kuin todellisen tasa-arvon tavoitteista luopumista ja sen hyväksymistä, että nainen on todella maailman neekeri.
Mutta mitä arvelevat tasa-arvosta nuoret kapinalliset ehdokkaamme?
Riittääkö naisen euron korottaminen 81 sentistä 85 senttiin takaamaan tasa-arvon?
Miska: Ei missään nimessä! En pysty näkemään, miten se olisi tasa-arvoa, että nainen edelleen saisi samasta työstä vähemmän palkkaa. Tuollainen ehdotuskin on suorastaan ala-arvoista hyssyttelyä! Samasta työstä pitäisi saada sama palkka, samoilla ehdoilla, sukupuolesta riippumatta.
Hanna: Edes pelkkä samanpalkkaisuus, jos se määritellään samasta työstä samanan palkkana, ei riitä. Naisvaltaiset hoitoalat ovat olleet vuosikymmeniä palkkakuopassa, missä työn raskaus ja siihen vaadittava pätevyys eivät ole olleet missään kohtuullisessa suhteessa sen paremmin palkkaukseen, kuin työn arvostukseenkaan. Päin vastoin, yleensä nämä yhteiskuntaa vahvasti ylläpitävät ja uusintavat työt nähdään pikemminkin pakollisina menoerinä, ikävinä velvollisuuksina, joista naisten tulisi pyyteettömästi huolehtia ihan kutsumuksesta - ei palkan vuoksi. Opettajat, siivoojat, sairaanhoitajat, perhepäivähoitajat, kirjastonhoitajat - kunnon palkka ihan oikeasta työstä olisi vähin kohtuullinen korvaus.
Minkälaisen tasa-arvon haluaisitte nähdä?
Miska: Haluaisin nähdä tasa-arvon niin, ettei ihmisen sukupuoli olisi yhdistetty ihmisen taitoihin ja kykyihin, vaan nähtäisiin jokainen yksilönä, omine heikkouksineen ja vahvuuksineen. Emme voi elää maailmassa, jossa ihminen määritellään sukupuolensa perusteella. Miten me muka edes tekisimme nämä määritelmät? Kuka tekisi nämä määritelmät? Pelkästään fyysisiä sukupuolia (se, joka määritellään jalkovälin perusteella) on lukemattomia, puhumattakaan sosiaalisesta sukupuolesta ja sukupuoli-identiteetistä.
Ecce homo = katso, ihminen.
Sen pitäisi riittää.
Hanna: Tähän Miskan ajatukseen on helppo yhtyä. Monet naisellisina pidetyt ominaisuudet olisi pitänyt jo aika päiviä sitten vapauttaa alemmuuden, lapsellisuuden ja vähäarvoisuuden sivumerkityksistä. Annetaan ihmisten olla juuri sellaisia ihmisiä, jollaisiksi he itsensä kokevat. Luonto ei aseta sen paremmin määritelmiä kuin pakotteita sukupuolisuuden tai identiteetin toteuttamista varten - se antaa päin vastoin hyvin vapaat kädet elää ja olla, nauttia kukin omasta vartalostaan ja sen suomasta hyvinvoinnista jokainen parhaan kykynsä, tietonsa ja tarpeidensa mukaan. Tämän äärimmäisen luonnollisuuden vaatimuksen valossa olisi meidän ihmisten korkea aika antaa sama lupa myös toinen toisillemme.
Pitääkö naisten olla miesten kaltaisia tai kokonaan sukupuolettomia ollakseen tasa-arvoisia?
Miska: Ei pidä, mutta nainen SAA olla miehen kaltainen tai sukupuoleton, kuten mieskin saa olla naisen kaltainen tai sukupuoleton. Sukupuoli on jotain, joka ei ole yhteiskunnan määriteltävissä. Jälleen, meidän ei pidä nähdä ihmistä sukupuolena, vaan yksilönä, jolla on oikeus määritellä itse oma identiteettinsä miehenä, naisena tai jonain muuna.
Hanna: Ihmisellä on oikeus itsenä näköiseen, kokoiseen ja muotoiseen seksuaalisuuteen - surullista kyllä se, mitä pidämme naisellisena, miehekkäänä tai sukupuolettomana (tai jopa sukupuolisena) on vahvasti kautta aikojen ollut sosiaalisesti määrittynyttä. Naisten ei tarvitse "tulla" minkäänlaisiksi ollakseen tasa-arvoisia - meidän on yhteiskuntana tultava suvaitsevaisiksi ja toinen toisiamme arvostaviksi juuri sellaisissa nahoissa, kuin missä kukin meistä parhaiten viihtyy, ilman nimeämisen, luokittelun ja arvoasteikkoon asettamisen painetta.
Naistenpäivän kunniaksi lue ihmeessä myös nämä:
* Naisena ja poliitikkona
* Kotiäitiys
* Naisen kasvot
* Sosialistifeministin muistelmat
* Raportti JHL:n tutkimuksesta
Tuntuuko täysin älyttömältä? Älä huoli, niin meistäkin! Siis mistä lähtien palkkaerojen kaventaminen on joku ihan oikea tavoite? Todellinen tavoite on niiden täydellinen poistaminen. Muutama sentti lisää naisen euroon ei tarkoita mitään muuta kuin todellisen tasa-arvon tavoitteista luopumista ja sen hyväksymistä, että nainen on todella maailman neekeri.
Mutta mitä arvelevat tasa-arvosta nuoret kapinalliset ehdokkaamme?
Riittääkö naisen euron korottaminen 81 sentistä 85 senttiin takaamaan tasa-arvon?
Miska: Ei missään nimessä! En pysty näkemään, miten se olisi tasa-arvoa, että nainen edelleen saisi samasta työstä vähemmän palkkaa. Tuollainen ehdotuskin on suorastaan ala-arvoista hyssyttelyä! Samasta työstä pitäisi saada sama palkka, samoilla ehdoilla, sukupuolesta riippumatta.
Hanna: Edes pelkkä samanpalkkaisuus, jos se määritellään samasta työstä samanan palkkana, ei riitä. Naisvaltaiset hoitoalat ovat olleet vuosikymmeniä palkkakuopassa, missä työn raskaus ja siihen vaadittava pätevyys eivät ole olleet missään kohtuullisessa suhteessa sen paremmin palkkaukseen, kuin työn arvostukseenkaan. Päin vastoin, yleensä nämä yhteiskuntaa vahvasti ylläpitävät ja uusintavat työt nähdään pikemminkin pakollisina menoerinä, ikävinä velvollisuuksina, joista naisten tulisi pyyteettömästi huolehtia ihan kutsumuksesta - ei palkan vuoksi. Opettajat, siivoojat, sairaanhoitajat, perhepäivähoitajat, kirjastonhoitajat - kunnon palkka ihan oikeasta työstä olisi vähin kohtuullinen korvaus.
Minkälaisen tasa-arvon haluaisitte nähdä?
Miska: Haluaisin nähdä tasa-arvon niin, ettei ihmisen sukupuoli olisi yhdistetty ihmisen taitoihin ja kykyihin, vaan nähtäisiin jokainen yksilönä, omine heikkouksineen ja vahvuuksineen. Emme voi elää maailmassa, jossa ihminen määritellään sukupuolensa perusteella. Miten me muka edes tekisimme nämä määritelmät? Kuka tekisi nämä määritelmät? Pelkästään fyysisiä sukupuolia (se, joka määritellään jalkovälin perusteella) on lukemattomia, puhumattakaan sosiaalisesta sukupuolesta ja sukupuoli-identiteetistä.
Ecce homo = katso, ihminen.
Sen pitäisi riittää.
Hanna: Tähän Miskan ajatukseen on helppo yhtyä. Monet naisellisina pidetyt ominaisuudet olisi pitänyt jo aika päiviä sitten vapauttaa alemmuuden, lapsellisuuden ja vähäarvoisuuden sivumerkityksistä. Annetaan ihmisten olla juuri sellaisia ihmisiä, jollaisiksi he itsensä kokevat. Luonto ei aseta sen paremmin määritelmiä kuin pakotteita sukupuolisuuden tai identiteetin toteuttamista varten - se antaa päin vastoin hyvin vapaat kädet elää ja olla, nauttia kukin omasta vartalostaan ja sen suomasta hyvinvoinnista jokainen parhaan kykynsä, tietonsa ja tarpeidensa mukaan. Tämän äärimmäisen luonnollisuuden vaatimuksen valossa olisi meidän ihmisten korkea aika antaa sama lupa myös toinen toisillemme.
Pitääkö naisten olla miesten kaltaisia tai kokonaan sukupuolettomia ollakseen tasa-arvoisia?
Miska: Ei pidä, mutta nainen SAA olla miehen kaltainen tai sukupuoleton, kuten mieskin saa olla naisen kaltainen tai sukupuoleton. Sukupuoli on jotain, joka ei ole yhteiskunnan määriteltävissä. Jälleen, meidän ei pidä nähdä ihmistä sukupuolena, vaan yksilönä, jolla on oikeus määritellä itse oma identiteettinsä miehenä, naisena tai jonain muuna.
Hanna: Ihmisellä on oikeus itsenä näköiseen, kokoiseen ja muotoiseen seksuaalisuuteen - surullista kyllä se, mitä pidämme naisellisena, miehekkäänä tai sukupuolettomana (tai jopa sukupuolisena) on vahvasti kautta aikojen ollut sosiaalisesti määrittynyttä. Naisten ei tarvitse "tulla" minkäänlaisiksi ollakseen tasa-arvoisia - meidän on yhteiskuntana tultava suvaitsevaisiksi ja toinen toisiamme arvostaviksi juuri sellaisissa nahoissa, kuin missä kukin meistä parhaiten viihtyy, ilman nimeämisen, luokittelun ja arvoasteikkoon asettamisen painetta.
Naistenpäivän kunniaksi lue ihmeessä myös nämä:
* Naisena ja poliitikkona
* Kotiäitiys
* Naisen kasvot
* Sosialistifeministin muistelmat
* Raportti JHL:n tutkimuksesta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)